Sinkkutytön pakkasmietintöjä

Viime viikolla havahduin siihen, että muutaman viikon päästä mittariin pamahtaa jo kolme vuotta sinkkuna. Aika hurjaa. Tai suoraan sanottuna melko käsittämätöntä - etenkin kun ottaa huomioon, etten ole tänä aikana edes tapaillut ketään. Ainakaan päivänvalossa. 

Samalla tuntuu, että ympärillä miltei kaikki suhteensa päättäneet löytävät uuden kullan tai pokan 3-6 kuukauden sisällä. Jopa nopeammin. Etenkin kaksilahkeiset.

Ja ei, älkää käsittäkö väärin. En haluaisi sortua latteisiin yleistyksiin. Ja olen ihan kokonainen ilman poikaystävääkin. Mutta uusiin ihmisiin tutustuminen ja bondaaminen (oli se sitten väkevää sielullista samankaltaisuutta tai järjetöntä fyysistä vetovoimaa, sillä näiden yhdistelmään en enää omalla kohdallani usko) on elämän suola. Ainakin minulle. Rakkaat vanhat ystävät pysyvät rinnallani kenties hamaan asti - ja siitä lämmin kiitos heille - mutta sen ohella yksi elämän hienoimpia anteja ovat odottamattomat kohtaamiset, väittelyt ja tapahtumaketjut tuikituntemattomien tallaajien kanssa.

Sellainen hetkestä päihtyminen. 

---

Itse asiassa vierastan koko sinkku-määritelmää. Ja ylipäätään mustavalkoistavia sinkku/ei-sinkku-kahtiajaotteluja. Tulee lähinnä mieleen neiti Bridget Jones, joka ykkösosassa on raikas ja rakastettava hömelö, mutta kakkososassa enää maneerinen oman itsensä ja imagonsa karikatyyri. 

Tässä iässä on vaan pakko näköjään hyväksyä se, että tyypittelykategorioita on pitkälti kaksi: liittoutuneet ja sinkut. Sellaisia välimuotoja, joita välillä etsin, on hyvin vähän.

Paitsi vastikään eronneet. Joista muuten kannattaa pysyä helvetin kaukana. Ja toisen naisen rooli. Mutta siihenkään en mielelläni lähde, vaikka roolia on moneen otteeseen yritetty harteilleni sovitella.

Täysin erilaisten elämäntilanteiden ei kuitenkaan tarvitse aina erottaa. Onneksi. Minulla esimerkiksi on hyvä ystävä, jonka kanssa puhun pitkään miltei päivittäin, vaikka hän huolehtii jättimäisestä lapsikatraasta ja on hiljattain saanut vauvan. 

Niin. Vaikken itse tällä hetkellä havittele jälkikasvua tai avioliittoa vaan olisin kovin ilahtunut jo sellaisesta hengailukaveristakin, tuntuu silti jotenkin hurjalta, että entiseni aloitti välittömästi tästä asunnosta dramaattisesti talviyöhön poistuttuaan uuden onnellisen elämän, joka huipentuu pian jo toistamiseen jälkikasvun ilmaantumiseen. Kunpa voisin sanoa iloitsevani 100 %:n vilpittömästi heidän puolestaan! Mutta toisin kuin merkittävä ajattelullinen esikuvani Nietzsche, minä en ole yli-ihminen. Toiset tykkäävät puhua tosirakkaudesta. Minä näen myös ikääntyvän naisen, jolla oli hyvä strategia.

Kolmessa vuodessa sitä on kuitenkin ehtinyt tottua asumaan itsekseen, jos ottaa huomioon, että vietin entiseni kanssa liki vuosikymmenen aikuisesta elämästäni. Itse asiassa yksin asuminen on  parhaimmillaan erittäin nautinnollista. 

Mutta aivan liian usein nykyään tavoitan itseni istumassa yksinäisenä mökissä. Itseni, joka vielä pari vuotta sitten oli tunnettu hurjasta energialatauksestaan ja kyvystään suoriutua töissä pikkutunneille venähtäneiden illanviettojen jälkeen. Itseni, joka jaksoi kestitä ihmisiä ilta toisensa jälkeen, liidata keskustelua ja valvoa maanisesti. Itseni, joka ideoi, toteutti, inspiroi ja inspiroitui.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Koputtiko varhaiskeski-ikä oveen? 

Niin. Monen muun tavoin tykkään suhtautua ikään vain välttämättömänä numeerisena suureena. Mutta sikäli numeroilla näyttää olevan merkitystä, että rehellisyyden nimissä elämä on muuttunut ihan hiton paljon tylsemmäksi. Siinä missä vielä takavuosina harrastettiin spontaaneja kokoontumisia ja somasti häröilevää tyttövipellystä, elämä on kääntynyt työelämän kilvoitteluksi ja domestiseksi puuroksi, jossa officen, kotiofficen, parisuhteen tai perheen ulkopuolinen sosiaalisuus hoituu pitkälti bittivälitteisesti.

Ja se on tätä päivää. Roikumme netissä ja olemme niin pirun sosiaalisia. Samalla satun tietämään, että monien yltiösosiaalisten kasvojen takana elää ihmisiä, jotka kärsivät yksinäisyydestä ja unettomuudesta. Ja nyt en puhu itsestäni.

Oma työni on jo luonteeltaan yksinäistä. Tällä hetkellä liiaksikin. Huomaan usein jopa 8-9 päivän vilahtaneen ohi ilman että olen tavannut yhtäkään ihmistä. Sillä eläkkeellä olevia naapureita, kanssatreenaajia salilla tai lähimarketin surffitukkaista fisumyyjää ei lasketa.

Toki kesällä freelancerin elämä on ihan yliveto. Ja fillariflirtti yksi suvikuukausien ykkösharrastuksista. Mutta jahka syyskuulaus taittuu härmäläiseksi versioksi Mordorista, elämä muuttuu kovin yksinäiseksi. 

Sen ei kuitenkaan tarvitsisi muuttua. Ja tiedän, on syytä katsoa peiliin. Torpedoin nykyään melko järjestäen kaikki biletyspyynnöt. Mutta epäsäännöllisistä tuloista nauttivana yksineläjänä sitä ei vaan halua hassata eurojaan tuonne yöhön. Ja saada vielä mojovaa darraa vaivanpalkaksi.

---

Olenkin jo pitkään miettinyt vakavissani, että kenties pian on aika nostaa taas kytkintä. Kyllä, vaikka koko Eurooppa kärvistelee saman talouskurimuksen silmäkkeessä. 

Olen asunut ulkomailla pariin otteeseen, ja molemmilla kerroilla lähdön alla ajatukseni ovat olleet tismalleen samansuuntaisia kuin nyt. Sen verran kuitenkin voyageristinen lapsenmieleni tajuaa, ettei muille maille sovi karata ilman plääniä ja/tai duunia ja/tai elättävää siippaa.

Mutta jos moinen tilaisuus heitettäisiin nyt eteeni, ei tarvitsisi nukkua edes yön yli. Ratkaisu olisi äärimmäisen helppo. Kissat koppaan ja koneeseen!

Luin juuri salilla kuntopyörän selässä klassisen elämänmuutosartikkelin kovapalkkaisessa konsulttiduunissa olleesta uraohjusnaisesta, joka vaan kyllästyi. Mutta pelkkä oma kyllästyminen ei saanut vielä irrottautumaan totutusta. Siihen tarvittiin eräät ökybileet Kauniaisissa. Sekä bileiden isäntä, jolla oli samansuuntaisia haaveita. Arvaatte varmaan, että tuosta illasta lähtien pariskunta on ollut erottamaton. Vain muutaman kuukauden päästä molemmat olivat myyneet omaisuutensa. Ja nyt he ovat kiertäneet maailmaa vuodesta 2006. Yhdessä. Onnellisina. 

Jepjep, tiedostan kyllä naistenlehtijournalismin lajityypin. Mutta mielestäni tarina ei lukeudu epärealistisia trippailupäiväunia ruokkivaan romanttinen huuhaa -osastoon, vaan siinä kaksi erittäin skarppia ja elämää nähnyttä hahmoa analysoi elämäänsä tien päällä. Olkoon se sitten puhdasveristä eskapismia tai ei.

Jutussa nainen kertoo olevansa onnellisimmillaan ja zeniläisimmillään, kun kiskot kolisevat alla. Täytyy sanoa, että ymmärrän häntä täysin.

No, tässä kohdin on toki myönnettävä, että etenkin näin pimenevään vuodenaikaan nautin suuresti myös meditatiivisista yhden hengen koti-illoista, joiden reseptiikka koostuu purisevista pikkuisista, punaviinistä, lepattavista kynttilöistä, Cmaj7-soinnusta ja Tom Waitsista.

Mutta joka kerran paikasta toiseen liikkuessani mieleni valtaa pakahduttava riemuntunne. Se henkinen kosmopoliittinen hiprakka, joka alkaa jo ennen lentokenttäbaarin kuplia. 

Yksin matkustaminen onkin ihan hirvittävän ihanaa. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Mutta kolmanteen elämäni argentiinalaiseen en varmastikaan enää törmää. Ensimmäisen argentiinalainen & maanalainen -kohtaamisen komean viinitilallisen kanssa ryssin New Yorkin Williamsburgissa. Nelisen vuotta myöhemmin taas muuan kuuma perheenisä sekoitti sieluni totaalisesti Madridin metrossa.

No, onneksi kaikki tiet vievät taas kohta Roomaan. Ja onneksi kaupungissa on vain kaksi metrolinjaa (kolmannen kaivuu tuntuu kestävän ikuisuuden, kun mittaamattoman arvokkaat antiikin löydökset hidastavat kaivuutöitä) sekä tietääkseni suhteellisen vähän argentiinalaisia.

Ja ehkä minun ei tarvitsekaan lähteä lopullisesti pois? Ehkä tarvitsen vain hetkien hetkellisyyden viiltävästä eksistentiaalisesta kauneudesta inspiroituvan matkakumppanin, joka tykkää myös suunnittelemattomasta matkustamisesta? Jossa käyskennellään vailla agendaa hämyisissä kortteleissa. Ja jossa on aina aikaa lasilliselle. Sillä vaikka entiseni ja minä taisimme olla luonteiltamme aivan liian erilaiset, matkakumppanina hän oli yliveto.

Matkailuun pätee sama kuin miehiin. En ole koskaan uskonut siihen, että parhaat hetket löytyvät systemaattisesti etsimällä. Ja nykymenoa tarkastelleena en enää oikein edes usko pysyväisluonteisiin hetkiin. Siksi olen jo kauan sitten päätynyt lopputulemaan, että hieman samanhenkinen random-kontakti tai pari riittäisi ensi hätään.

Mutta hyvän fuckbuddyn löytäminen on ilmeisesti vielä vaikeampaa kuin tosirakkauden. Luojan kiitos parin viikon päästä koneen nokka osoittaa taas hetkeksi pois täältä.

Maailman kaunein ja lyhin rakkaustarina

Maaliskuun loppu. Madrid. Viimeinen lomapäivä. Ja sellainen universumia rakastava, kehräävän hyväntuulinen kohmelonpoikanen. Tiedättehän?

Edellinen ilta on ollut ikimuistoinen. Olen loppuunmyydyllä Santiago Bernabéulla katsomassa fantastista futisottelua, jossa Real Madrid vie Real Sociedadin poikia armottomin lukemin 5-1. Tunnelma on upea. Ja olen odottanut peliä (ja Sergio Ramosia livenä) jo monta kuukautta. 

Ennen matsia siemailen olutta eräässä paikallisessa äijäbaarissa. Siis sellaisessa, jossa naisten ei oikeastaan kuuluisi edes käydä. Mutta pienestä asti olen kokenut, ettei "turhien" sosiaalisten konventioiden tarvitse rajoittaa tekemisiäni. Alkuillan aikana minusta tuleekin baarinpitäjän lellikki, vaikken osaa espanjaa kuin pari hassua sanaa. Baarissa tutustun myös kolmeen hauskaan heppuun, joista yksi sattuu olemaan kahden Los Blancos -pelaajan henkilökohtainen kokki. Liki täydellinen etkokattaus, siis.

Huikean pelin jälkeen suuntaamme jolppikolmikon kanssa La Latinan villiin yöhön. Ja aamuyhdeksältä, lukuisten caipirinhojen jälkeen, raahaudun pikkuruiseen hotelliini Chuecaan. Vaikka viimeistä lomapäivää viedään, on ihan pakko uinua pari tuntia.

Koska seuraavan aamun paluulentoni on kukonlaulun aikaan, olen optimoinut tilanteen. Aion nauttia täysillä viimeisestä lomapäivästäni Madridissa eli raijata matkatavarani valmiiksi aivan lentoaseman kupeessa sijaitsevaan viehättävään Barajasin kylään. Kun joskus yhdentoista kieppeillä lähden kiikuttamaan matkalaukkuani Chuecasta kohti Barajasia, en vielä siinä vaiheessa voi aavistaa, että päivästä kehkeytyy vielä edellistäkin ikimuistoisempi. 

Ihanalla, elokuvallisella ja raastavalla tavalla.

---

Alonso Martínez, täpötäysi metroasema. Tiedättehän sen mainion etiäisen, kun tietää, että pian se yksi ja tietty ihminen suuresta väkijoukosta tulee juttelemaan juuri sinulle? 

Tuolla asemalla, tuona aamupäivänä minä tiedän sen vahvemmin kuin koskaan. Takavasemmalla seisoskelee nimittäin eräs hieman liian viehättävä figuuri, jonka katse viistää selässäni. Mutta koska olen jo melkein kotimatkalla, päätän vaientaa pöhköt etiäiseni. Ikävä kyllä metrovaunun ainut vapaa istuin on tuon jumalaisen miehen vieressä. Miehen, jota vielä tässä vaiheessa tituleeraan mielessäni ranskalaisintellektuelliksi.

Istuudun alas ja varon visusti katsahtamasta häneen. Silti aistin tilanteen käsinkosketeltavan omituisuuden, joten puolessavälissä matkaa on pakko tunkea jäitä hattuun ja siirtyä seisoskelemaan toiseen päähän vaunua. Tuhoon tuomittu yritys. Gallialaisälykkö seuraa perässä. 

Nyt en enää voi muuta kuin tarkastella häntä läheltä. Ihana elopituus, lautasen kokoiset siniset silmät, näennäiszeniläistä sereniteettiäni syvästi järkyttävät ripset, huikaisevan aseistariisuvat naururypyt ja selvästi jo harmaantuneet, hieman mallistaan ylikasvaneet hiukset. En vielä tässä vaiheessa arvaa, että hän edustaa muuan kaukaisen maan kansallisuutta. Maan, jonka miespuolisiin edustajiin olen viime vuosina kehittänyt liki fetissinomaisen suhteen.

Gallian kukko avaa keskustelun. Espanjaksi. En osaa kieltä, joten vaihdan italiaan ja toivon, että pääsen luistamaan sillä pois liian kuumottavasta tilanteesta. Turha toivo. Mies kertoo asustavansa nykyään saapasmaassa ja puhuvansa kieltä sujuvasti. Pakoteitä on siis yhä vähemmän ja vähemmän. 

Jutustelemme niitä näitä, ja minun on pakko tuon tuostakin tuijotella varpaankärkiäni. Sillä mitä pidemmälle keskustelumme ehtii, sitä myydympi olen. Mies on verbaalinen, nopea, terävä, hauska, lämmin ja suloisen sarkastinen. Ja niin letaali ilmestys, että polvia heikottaa. 

Se tunne, kun katsot edessäsi seisovaa häkellyttävää muukalaista ja tajuat, että siinä hymyilee elämäsi mies. Oikeesti. Eikä kyseessä ole mikään darrahtava virhearvio.

Elämäsi mies. Vaikka hän onkin naimisissa toisen kanssa. Ja kahden suloisen pienen lapsen isä.

Argentiinalainen varmaan lukaisee ajatukseni, sillä hieman ennen eroamistamme hän tokaisee metrovaunun ovella:

Niin. Olen siis perheellinen mies. Mutta usko tai älä, olen koko elämäni etsinyt sitä massiivista intohimoa. Ja suurta rakkautta. Aivan liian monta vuotta. Siksi on aivan helvetin väärin, että se kävelee vastaan Madridin metrossa juuri kun olen matkalla takaisin kotiin. 

Pelimies tai ei, tuo kyynikon silmissä patetialta vivahtava lause muuttaa kaiken. Tajuan olevani tekemisissä itseni kaltaisen melodramaattisen suoran luontokappaleen (tai sitten äärimmäisen taitavasti mukavan melodramaattista miesroolia luotsaavan numeroselkäisen) kanssa. Eikä sellaista sovi päästää käsistään. Niinpä sanon tyypille ääneen, että hän on niin huikaisevan ihana, etten enää tiedä mitä sanoa tai tehdä. Minä, omasta mielestäni nokkelan ironinen ja naivistisia kliseitä neuroottisesti välttelevä naissälli.

Kun mies pyytää vielä hetkeksi terminaali ykkösen pysäkille "keskustelemaan", kieltäydyn systemaattisesti, vaikka tiedän, että omalta osaltani peli on jo menetetty. Sillä jos tämä ihmeellinen olento pyytäisi minua jättämään paluulentoni väliin, tekisin sen. Hetkeäkään empimättä. 

Lopulta suostun jäämään metrosta. Ja sen seurauksena saan viettää käsittämättömän ihanan puolitoistatuntisen kylmänkolkolla metroasemalla. Niin. Te tietysti ajattelette sitä ilmeistä. Mutta vaikka meuhkaankin aina taivasalla lempimisen ja julkisilla paikoilla pelehtimisen puolesta, joku raja on vedettävä. Etenkin kun muuan vanhempi virkavallan edustaja katselee meitä tiukasti. Mutta siinä vaiheessa muulla maailmalla ei ole enää minkäänlaista merkitystä.

Elämäni voimakkaimman salamarakastumisen lomassa on toki myös aikaa käydä läpi Caniggian ja Maradonan huumesekoilut, Batistutan Fiorentina-vuodet sekä tietysti Messin ihmeellisyys. Ja vaihtaa muutamia näkemyksiä Falklandin sodasta (sillä osapuilleen niihin aikoihin aloin pienenä seurata uutisia).

Viimeinen puoli tuntia meneekin sitten nahistellessa siitä, kuuluuko meidän tavata toistamiseen vai ei. Junaromanttisessa Rakkautta ennen aamua -elokuvassa Ethan Hawke ja Julie Delpy tapasivat uudestaan. Niinpä kuulen itseni sanovan, että lennähdän koska tahansa viikonlopuksi mihin tahansa Euroopan kaupunkiin hänen työmatkaescortikseen. Mutta samalla tiedämme molemmat, ettei niin tule käymään.

---

Jos olisin saanut käsikirjoittaa tarinan uusiksi, se päättyisi siten, että kumpikin meistä olisi jättänyt paluulentonsa väliin ja nauttinut vielä yhdestä päihdyttävästä Madrid-päivästä (ja etenkin yöstä) kaksin. 

Mutta järkälemäisen elämän elokuvallistamisviettini alla olen pohjimmiltani realisti. Eli lopulta PAKOTAN miehen paluulennolleen (vaikken tänäkään päivänä usko hänen ehtineen koneeseen) ja singahdan metroon. Taakseni katsomatta.

Tarinan ensimmäinen loppu sisältää siis filmografisesti riipaisevia elementtejä. Mutta jostain syystä en vetistele. On vaan typertynyt olo. Ja samalla pienesti onnellinen. Tällaiset insidentit nimittäin kertovat sen, että elän ja olen olemassa. Tiukemmin kuin ikinä. 

Perillä piskuisessa Barajasin kylässä olen sen verran pihalla, etten löydä hotelliani. Onneksi hurmaava vanhempi herrasmies näyttää minulle tien ihan perille asti. Hotellihuoneesta soitan ystävälleni maratonpuhelun Suomeen. Ja nautiskellessani hieman myöhemmin kylän keskuspiazzalla ihanaa pimientos de padron -annosta ja albariñoa hymyilen itsekseni. Vaikka jo tuossa vaiheessa aavistan, etten koskaan enää tapaa tätä elämäni argentiinalaista.

Argentiinalaista, joka tietämättään pisti maailmaorientaationi ja elämänfilosofiani koko lailla uusiksi.

Viimeisenä Madrid-iltanani tapaan vielä Real-kokin kavereineen. Siemailemme olutta ja jutustelemme. Jolpit katselevat minua uteliaina ja kysyvät, onhan kaikki kunnossa. On, sanon. Ja miksi ei olisi? Madridissa paistaa aurinko, kalja on kylmää, ja olen saanut kokea tunne-eksistenssiä kenties viiltävimmillään.

Kun ilta tummuu yöksi, hyvästelen uudet tuttavuuteni ja matkaan takaisin uinuvaan Barajasiin. Uni tulee välittömästi.

---

Charles de Gaullen lentoasemalla jatkan pohdintojani. Voihan tietysti olla, että kyseessä oli pahimman luokan pelimies, joka scouttaa misukoita metroista työkseen? You never know. Mutta liian monia pelimiehiä nähneenä ja tunteneena en vaan jostain syystä usko siihen. Sen sijaan uskon, että kyseessä oli sellainen suuri kohtaaminen, josta pieni ihminen pääsee nauttimaan vain kerran tai muutamia elämässään.

Ja siihen pitäisi periaatteessa olla tyytyväinen. Muuan viisas ystäväni esimerkiksi toteaa, että moni ei koe vastaavanlaista koskaan. Voi olla.

Tähän asti kauniisti sykkineellä tarinalla on kuitenkin ruma kakkosloppu. Suomeen palattuani laitan ihanuudelle facebook-kaveripyynnön, sillä olemme sopineet siitä. Ensin tosin kirjoitan hänelle rehellisen mutta aikuismaisen analyyttisen viestin, jossa totean, että pallo on hänellä. Ja että en tule koskaan häiritsemään hänen arkeaan. Mahdoton yhtälö, siis. Pumppulukemat huitelevat kuitenkin maksimitaajuuksilla, kun jo parin minuutin päästä ihanuus hyväksyy pyyntöni. 

Vain poistaakseen minut ystävistään tuntia myöhemmin.

En tänäkään päivänä ihan ymmärrä, miksi. Itse olisin hänen sijassaan mieluummin jättänyt reagoimatta kokonaan. Mutta me ihmiset olemme erilaisia. Ja uteliaita eläimiä. Ilmaan jää siis paljon kysymyksiä, joihin en koskaan tule saamaan vastausta.

Kesän mittaan unohdan hiljalleen koko turbulentin kohtaamisen. Vasta alkusyksystä uteliaisuus ja itsekidutusvietti nostavat päätään, ja käväisen kerran kuikkimassa hänen profiiliaan. Vain huomatakseni hänen blokanneen kaikki tiet. En voi lähettää viestiä, en voi lisätä ystäväksi, en mitään. Se tuntuu julmalta. Etenkin, kun en koskaan sittemmin ahdistellut häntä viestitse. 

No. Epäilemättä parempi näin. Sillä jos metrotarina olisi jatkunut, siinä olisi vääjäämättä sattunut sekä isoihin että pieniin ihmisiin. 

Tai ehkä hän oli sittenkin "vain" pelimiesten aatelia? 

Ja ehkäpä tuolla jossain, jonkun maailman nurkan takana on vielä olemassa jotain yhtä merkityksellistä?

Ehkäpä vielä jonain päivänä voin olla yhtä varma kuin Alonso Martínezin ja Barajasin välisellä metro-osuudella, että edessäni seisoo mies, joka edustaa kaikkea sitä, mitä olen ikinä osannut haluta. Ikävä kyllä se mies vaan oli jo jonkun toisen mies. 

---

Tarinan lopputulema? 

Ehkä darrakarisma on vaan ihan pirun kova juttu? (Oli miten oli, itse en ajatellut enää liiemmin lotkauttaa korvaani kotikaupunkini miespopulaation edustajien yhteydenotoille, joita tulee silloin, kun kanuuna kutittelee kulkusia.) 

Joka tapauksessa Alonso Martínezista tulee yksi elämäni merkittävimpiä maantieteellisiä sijainteja. Ja Madridista yksi kuumimpia rakkauksiani. Seuraavan kerran olen kaupungissa vain neljää kuukautta myöhemmin. Jo kolmatta kertaa puolentoista vuoden sisään. Ja viimeistään ensi keväänä menen varmasti uudestaan.

Mutta toisin kuin Ethanin & Julien tähdittämälle viihdyttävälle filmille, tälle leffalle ei koskaan tule jatko-osaa. 

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Ja miksi miehet eivät rakastu naisrenttuihin?

Eletään arki-iltaa kevään korvalla. Kello käy jo puoltayötä. Langan toisessa päässä on viisas ystäväni. Esitän hänelle jälleen kerran tuon vuosien varrella jo tutuksi käyneen kysymyksen:

- Miksi mä aina ihastun vääriin tai mahdottomiin miehiin?

- No kun sä tykkäät vaarasta ja epävarmuudesta. 

- Mutta mitä ne renttumiehet sitten haluaa?

- Napakan hoivaajan. Tyttöystävän. Domestisen enkelin.

- Enkö mä sitten mukamas kelpaa sellaiseksi?

Karmiva totuus alkaa hiljalleen valjeta. Vaikka laitan ruokaa kuin enkeli, minä olen naisrenttu. Levoton kulkija. Viinille, valvomiselle, kohtaamisille ja elämän hetkellisyydestä päihtymiselle perso yön orkidea. Hauskuuttaja ja sarjahurmuri niin halutessaan. Hetkessä innostuva, toisessa kyllästyvä. Eli ilmeisesti kaikkea muuta kuin kovaa valuuttaa tämän päivän pariutumis- ja avioitumismarkkinoilla. Sillä nyt jos koskaan meillä sisarilla on kiire ankkuroitua.

Moni mieskin haluaa ankkuroitua. Tai niin ne ainakin väittävät. Mutta tuuli, se on välillä kovin oikukas.

Ankkuroitumishalukkuuttaan vakuuttelevien heppujen keskellä me naiset haksahdammekin välillä klassisiin renttuihin, vaikka kuinka olisimme tietoisia renttuuden kliseisistä sudenkuopista. Toisaalta: kuten hyvin tiedämme, tämän miesrodun edustajissa on jotain äärimmäisen kiehtovaa. 

Parhaimmillaan renttuheebe on arvoituksellisen hauska (lue: epäluotettava naistennaurattaja), hurmaavan itsevarma (lue: egoltaan mahtaileva), tyrmäävän seksikäs (lue: kaadoistaan ylpistynyt) — ja peto lakanoiden välissä (lue: peto lakanoiden välissä). Usein tällaisilla miehillä on runsaasti naispuolisia ystäviä sekä perään haikailevia eksiä sekä näiden välimuotoja. Eivätkä naiset aina itsekään ihan tiedä, mihin kategoriaan he solahtavat. Eikä sillä taida olla niin väliäkään.

Ensi alkuun renttuus tuntuukin jännittävältä. Rakastetaan lujaa. Silloin kun muistetaan. Lupauksia ei pidetä. Eikä anteeksi pyydellä. Tai sitten pyydellään ylettömästi. Suorastaan vaivaannuttavan vuolaasti.

Mutta mitä pidemmälle aika käy, sitä kirkkaammin sen tajuaa, että renttuus on loppujen lopuksi… tylsää.

Lopettihan härmäläisen seksikkyyden suurinkarnaatio Antti Reinikin ylettömän dokaamisen. Ja sen jälkeen Antista tuli entistäkin kuumempi.

Samoin elämänkokemuksen karttuessa myös moni meistä naisista valitsee toisin. Haaveilemme kenties salaa hurjaa seksuaalienergiaa tihkuvasta renttukohtaamisesta, mutta päädymme valitsemaan viisaammin.

Sanovatkin, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen. Miksei siis menestyvän naisen takana voisi yhtä hyvin aina automaattisesti olla mies? Yksin kun on kovin raskasta menestyä. Oli sitten kysymys uramuuveista tai kissanäyttelypalkintojen keräämisestä miesraadin edessä.

No, huomiota toki tulee tähänkin tupaan. Toisinaan jopa ylitse tarpeen. Mutta mitään pysyvää ei tunnu jäävän käteen. Siksi naisrenttuimagostaan eroon pyristelevä varhaiskeski-ikäinen valitseekin mieluummin zeniläisen mökissä istumisen kuin hektisen huomiosta ja armopaloista taistelemisen lukuisten ikätoveridonnien kanssa.

Sitä paitsi ennen muinoin nuo huomionosoitukset (lue: lähentymisyritykset) alkoivat yleensä "sulla on nätit silmät/kasvot" -lainilla. Nykyään sen sijaan "sulla on ihana perse" -läpällä. Sinänsä mairittelevaa, sitä ei käy kiistäminen, mutta pitääkö tästä kenties vetää johtopäätös, että:

a) naamaosasto on jo nähnyt parhaat päivänsä?

b) maailma on muuttunut pebakeskeisemmäksi?

c) treenaaminen on tuottanut tulosta?

d) miehet eivät saa kotonaan tarpeeksi seksiä?

Onneksi kohta on oikea kevät. Ja tissiviikot alkavat. Ai jehna. Lisää vettä myllyyn, kanssakauriit!! Naisrenttu ei enää malta pysyä liiveissään.

Ja kevään edetessä se odottaa jonkun sanovan, että "sulla on kauniit aivot".  

---

Saatan siis leikkimielisesti haaveilla argentiinalaisesta taistelulentäjä-futaaja-rumpali-huippukokista (tai argentiinalaisista ylipäätään). Tai Johnny Deppin gitanoromanttisesta Roux-roolihahmosta. Tai Mikko Koivun päättäväisestä katseesta, kun kiekko putoaa keskiympyrään.  Mutta vähempikin riittäisi.

Ikävä kyllä tuolla kaupungin yössä tuntuu tällä hetkellä olevan tarjolla tasan kolmenlaista kaksilahkeiskatrasta: 

1) Vastikään eronneita miehiä, jotka uskottelevat itselleen (ja sinulle) olevansa "täysin fine" eronsa kanssa. Yli-innokkaan alun jälkeen (juu-u, silloin kun sinä vielä arvot tunteidesi kanssa) ne alkavat vaivihkaa feidata. Ja feidata. Ja feidata. Ja eräänä päivänä kun huomaat avanneesi sydämesi, ne ovat jo liuenneet johonkin häminäuniversumiin kuin saippuapalat. Ja tilanne jää ikuisesti selvittämättä. Itselläni ei näistä ole kokemusta, mutta lähipiirilläni sitäkin enemmän.

2) Ikuista mimmirulettia pyörittäviä pelimiehiä ja repaleisia patologikoita. Olivat ne sitten sinkkuja tai eivät. Moinen renttuus kiehtoo, mutta mitä pidemmälle viisarit liikkuvat, sitä vähemmän kiehtovalta kiehtovuus alkaa näyttää. Eikä kaltaiseni rotukissa muutenkaan jaksa loputtomiin nähdä itseään tusinantena vaihtoehtona. Näistä taas on kokemusta, ikävä kyllä.

3) Visusti varattuja miehiä ja perheenisiä, jotka esiintyvät ravintoloissa (puoli)singleinä. Ja joiden mielestä olet vastustamattoman jännittävä. Hohhoijaa. On tietysti sinänsä kivaa herättää jännittäviä ajatuksia, mutta olen lievästi sanottuna väsähtänyt siihen, että roolikseni on valikoitumassa "jännitystä varatuille miehille". Vuokraisivat mieluummin kauhuelokuvan. Tai kietaisisivat tumppuun. 

Nyt ei ikävä kyllä ole meidän varhaiskeski-ikäisten sinkkunaisten aika. Meitä on yksinkertaisesti liikaa miespopulaation tarpeisiin nähden. Siksi huonosti käyttäytyvät ja monasti tylsähköt perusjolpitkin pystyvät pyörittämään hemmetin tasokkaita kissoja. 

Ja niin kauan kun tämä vinksahtanut asetelma ei muutu, jätän suosiolla tämän stadin kinkerit väliin ja biletän mieluummin ihan muualla. Kannattaako muutenkaan maksaa muutamista lasillisista kymmeniä euroja, kun samalla hinnalla jo melkein lennähtää johonkin Euroopan pääkaupunkiin hurmaamaan?

Niin. Kukapa olisi arvannut, että tämänikäisenä replikoin tismalleen samoin kuin eräs lapsuusvuosieni suurimmista idoleista, Aristokattien neuvokas ja hauska kissarenttu Thomas O'Malley:

Maailma on minun takapihani.

Pelastakaa palomies Ryan?

Tässä elämän kilvoitteluasetelmia pohtiessani mieleeni juolahtaa äkkiseltään se ainut tositeevee-ohjelma, josta olen nähnyt ihan jokaisen jakson: takavuosien paritusohjelmien ehdottomaan aateliin lukeutuva Unelmien poikamiestyttö (The Bachelorette). En ole koskaan ollut tositeeveen ystävä, mutta kankeahkon intron jälkeen kyseisessä jenkkirealityssä tapahtui jotain täydellisen koukuttavaa.

Ryan Sutter.

Herkän maskuliininen, sopivan arvoituksellinen, suurisydäminen ja pipopäinen palomies, joka kirjoitti runoja. Sekä lauluja. Ja näppäili siinä sivussa kuusikielistäkin. Täydellistä. Voiko olla mitään vastustamattomampaa kuin fyysistä ammattia harjoittava väkevän lyyrinen mies? Eipä juuri, jos tältä kotikatsomolta kysytään. 

Kalkkiviivoilla kilpailijoita oli jäljellä enää kaksi. Rosoisen suloista karismaa uhkuva firefighterimme sekä sliipattu ja epäilyttävän ylikivan oloinen meklarihäiskä Charlie, jonka tukkakin oli oikeaoppisesti singlattu. Kaikki merkit viittasivat siihen, että melko perusblondiinin oloinen unelmien poikamiestyttö Trista (nihkeä daami, jos multa kysytään!) päätyy valitsemaan varman päälle eli Charlien ja materiaalisen ylenpalttiuden kotinurkillaan Los Angelesissa.

Mutta tositeevee on ilmeisesti vielä todellisuuttakin ihmeellisempää, sillä Tristan sydän valitsi kaukana Coloradon vuorilla majaa pitävän Ryanin.

Tai sitten sarjan kässäri oli nerokkaasti rakennettu? Toisaalta: Ryan & Trista ovat ainoa unelmapari, joka elää yhä yhdessä. Vieläpä onnellisesti naimisissa. Lasten määrä kasvaa, pariskuntafotot hehkuvat auvoa, Ryan ottaa osaa triathloniin. Ja kirjoittaa yhä runoja elämänsä rakkaudelle. Täydellistä. Samalla palomies pelastaa ihmisiä työkseen.

Palomiehen taas pelasti suuri rakkaus. Ja jos tämä rakkaus jonain päivänä hylkää palomiehen, lupaan olla välittömästi paikalla pelastamassa miestä.

Siksi, tämän helmikuisen pakkaspäivän iltana vuonna 2012 anno domini, teen julkisen lupauksen. Mikäli ohjelmakonsepti rantautuu joskus sellaisenaan Suomeen, lupaan ilmoittautua unelmien poikamiestytöksi.

Sillä maajussin morsmaikuksi minusta ei ole. Ei, vaikka taikametsissä ja ajatuksen laveilla niityillä viihdynkin.

En välttämättä löydä ohjelmasta itselleni Miljonääri-Jussia tai Härmä-Meklaria. Enkä haluakaan. Mutta jos yksikin kilpailijoista kykenee ilmaisemaan itseään vilpittömän oloisella värssyllä tai parilla, peli on selvä. Lisäpisteitä kertyy katseen intensiteetistä, joka on aito eikä womanising-tarkoitusperiä varten harjoiteltu.

Jos jostain syystä jään ohjelmakonseptin ulkopuolelle, lupaan ilmoittautua seuraavaan Unelmien poikamies -sarjaan. Ja mikäli en voita, ei se mitään. Eihän sekundääriseireenin kohtalo nyt niin paha ole, kun sitä tarkemmin miettii. Siksi lupaan vastedes olla kiitollinen pienistäkin yhteydenotoista silloin, kun joku muu tusinasta kilpailijattaresta ei vastaa. 

Niin. Ennen olin sitä mieltä, että mies on ihmisen paras ystävä.

Nykyään tuumaan, että mies voi olla ihmisen paras ystävä.

Onneksi ensi viikolla on ystävänpäivä. Harmi vaan, että täystipaton periodi jatkuu jo toista kuukautta. Ei voi syyllistyä aseistariisuviin jurritekstareihin uusia pikkuystäviä etsiessään.

Menestyssarjaa ja sitä oman elämän fyysis-lyyristä täysosumaa odotellessa:

www.ryansutter.com

Maailman paras Heikki...

...oli isä, joka vei Tiirismaalle hiihtämään. Noilla retkillä, isän seurassa, jopa inhoamani ranskanleipä ja meetwursti maistuivat taivaallisilta. Isän kanssa hytistiin pakkasessa ihailemassa myös Salpausselän kisojen ilotulituksia. Ja kotona isä jännitti nuoren Nykäsen toisen kierroksen hyppyjä vähintään yhtä hervottomasti kuin tarkkisluokkalaisen Matin huimapäisyydestä vaikuttunut tyttärensä.

Isä, joka teki viikonloppuisin maailman parasta spaghetti bolognesea. Ja isä, jonka kanssa ruokaostosten teko lauantaisin oli yhtä juhlaa. Äidiltä salaa ostoskärryihin sujahti kaikkea epäterveellistä. Ja yhtä salaa me raaputimme kahteen pekkaan kaiken paistinpannuun juuttuneen karstan – joka muuten on yhä herkkuani. Karsinogeeni, eittämättä. Mutta jos sen takia täältä lähdetään ennen aikojaan, se on ollut sen arvoista.

Isä, joka aina onnistuneen pianotutkinnon jälkeen osti ison rasian Finlandia-marmeladeja. Jotka sai syödä ennen ruokaa. Isä, joka jaksoi pelata Commodore 64:n legendaarista Summer Gamesia loputtomiin. Sekä muutenkin osallistua leikkeihimme ja urheilutempauksiimme. Ei ihme, että isä oli meidän lasten suosikki. 

Isä, joka keksi parhaat palindromit ja pesi shakissa monet meillä vierailleet venäläiset tiedemiehet. Isä, jolla oli maailman hienoin käsiala ja oikeaoppiset marginaalit.

Isä, joka opetti minut rakastamaan John Waynen tähdittämiä klassikkowesternejä sekä lukemaan Origon ja Bisquitin pakinoita jo nuorella iällä. Ja isälle ei muuten riittänyt, että hänen ala-asteikäinen tyttärensä osasi ulkoa aakkosjärjestyksessä Yhdysvaltain osavaltiot. Ne kun piti luetella yhtä sujuvasti myös ö:stä a:han. Onko siis ihme, että kakarasta sukeutui sittemmin varsinainen muistihirviö ja Trivial Pursuit -friikki?

Isä, joka kertoi kiehtovasti Eusebiosta ja Mustasta Hämähäkistä. Ja isä, joka vuosia myöhemmin ymmärsi jalkapallokisoja rakastavan esikoisensa pakahduttavan tuskan, kun ranskalaiset pudottivat rankkareilla ihanan Zicon luotsaaman Brasilian loppupeleistä Meksikon MM-kisoissa 1986.

Isä oli mies, joka otti aina lapset mukaan aikuisten juttuihin. Tunsin pienenä suurta ylpeyttä saadessani valvoa pikkutunneille aikuisten pöydässä, isän viisaita ja sädehtivän hauskoja kavereita kuunnellen. Noita etenkin sydämeltään sivistyneitä miehiä, joita edelleen rakastan. Miehiä, joita ajan hammas on kalvanut varsin hellästi. Miehiä, jotka näyttivät ihmistaimelle sen, miten maailman parhaaseen illanviettoon ei välttämättä tarvita mitään spektaakkelinomaista: ainoastaan tietty määrä samalla aaltopituudella olevia aivoja. Ja vissi määrä väkijuomia. Ja agendatonta aikaa aamunkoittoon. 

Isä, joka innostui aina kaikesta uudesta. Esimerkiksi Rubikin kuution parissa valvottiin yökaudet. Ja isä, joka kiintyi myös vanhaan: meillä autot olivat arvovaltaisia perheenjäseniä, joita hän rassasi ja rukkasi yökaudet. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että ajoittain autonkorjaus toimi peitetarinana jollekin ihan muulle. Joka tapauksessa aina autonvaihtojen yhteydessä meidän klaani vuodatti krokotiilinkyyneliä.

Isä tiesi parhaat kummitustarinat, kaskut ja kaupunkilegendat. Ja oli armoitettu tarinaniskijä. Iltasatujen ohessa meillä kuunneltiin usein iltajazzia. Isän mielestä maailman kovin äänite oli Charlie 'Bird' Parkerin Ornithology. Isä myös soitti ja sävelsi kuin enkeli. Ja sytytti jo pienenä palavan rakkauteni musiikkiin. Ja siinä sivussa muusikoihin, vaikka myöhempinä vuosina hän ohjeistikin baariskenestä suuresti viehättynyttä esikoistaan lempeästi:

"Ota sellainen hyvä suomalainen marjaskarhu, älä ainakaan soittajaa."

---

Parhaimmillaan faija oli hassunhauska hemmo ja loistava tunnelmaroottori, joka uskalsi suukottaa miespuolisia ystäviään. Ja joka opetti, että jokainen kiintymys on yhtä arvokasta. Meillä kotona ei koskaan päivitelty valtavirrasta poikkeavia asioita. Faija, läpeensä akateemisen suvun kasvatti, ei myöskään digannut sosioekonomisista erotteluista. Ihmiset "arvotettiin" tasan sen mukaan, oliko hyvä tyyppi ja hauskaa seuraa vai ei. Faija oli avarakatseinen mies, joka rakasti valvomista hyvässä seurassa. Ilman mitään erityistä syytä.

Fyysikko, joka hermostui kunnolla ainoastaan silloin, kun jälkikasvu ei millään sisäistänyt fysiikan lainalaisuuksia. Saati sitten tieteistä ehkä jalointa, matematiikkaa. Kaiken maailman rajatieto- ja horoskooppipohdintoihini hän tokaisi aina lakonisesti: 

"Lue luonnontieteitä ja lopeta haahuilu."

Faija, jonka kanssa jo yläasteen loppuvuosina sain ottaa veneessä keskipäivän naukut. Tummaa rommia tai lonkeroa. Homman pointti ei tietenkään ollut alkoholinkäyttöön lietsominen, vaan slaidikaupalla hienoja pieniä avomerihetkiä isän ja tyttären kesken.

Faija, jolla oli mainio purjevene nimeltä Nirvana. Ja myöhempinä vuosina myös pelastusvene, Kurt Cobain. Vaikka hän yllytyshulluna ei olisi koskaan halunnut reivata ennen kuin oli pakko, Kurtin apuun ei onneksi jouduttu turvautumaan. Faija ei myöskään lotkauttanut korvaansa suomalaisen suven arvaamattomuudelle. Niinpä hän kohahdutti 11-asteisessa vihmovassa säässä Maarianhaminan vierasvenesataman kermaa kipparoidessaan maihin pelkissä turkooseissa uimahousuissa, keskaripullo ja kevyt hymynkare huulillaan. Muu perhe oli pakkautunut toppavermeisiin ja pipoon. Jopa hänen lämminverinen esikoisensa. Todellinen harmi, että faijan kanssa pedantisti pitämämme lokikirja on teillä tietymättömillä.

Faija, joka matkalla yhteen ylioppilaskokeeseeni kysäisi autossa:

"Palaako?"

Tuo hetki oli merkittävä riitti aikuisuuteen faijan silmissä, vaikka se tapahtuikin nykyään saatanallista stigmaa kantavan tupakoinnin välityksellä. Siinä sitten istuttiin Länsiväylän aamuruuhkassa ja imettiin posket lommolla tupakkaa. Isä ja tytär.

Faija, joka oli suunnattoman ylpeä stadilaisuudestaan. Ja jonka herkulliset tarinat 50-luvun Helsingistä olivat vailla vertaa. Pieruhuumorilla höystetyt jorinoinnit Ressun poikakoulusta. Sodanjälkeisen Meikun omituinen naapuriyhteisö. Muistelot ensistondiksista nelosen ratikassa. Varsinainen mikrohistoriallinen aarrearkku.

Faija, jolla oli neljävitoseksi asti atleetin kroppa. Vaikka hän rakasti keskiolutta ja ajoi autolla joka paikkaan. Kun faija sitten aina välillä aloitti urheilun, se tarkoitti vähintään 30 kilometrin hiihtolenkkiä tai 80 kilometrin pyöräretkeä kylmiltään. Yleensä alkuinnostus sammahtikin heti tuon ensilenkin jälkeen. 

Faija, joka viihtyi yhtä hyvin purjeveneessä, sienimetsällä, pihvin äärellä tasokkaassa ravintolassa ja rokkihenkisissä korttelikuppiloissa parikymppisten hevareiden kanssa. Faijan karisma upposi kuin veitsi voihin. Niin naisiin kuin miehiinkin. 

Faija, jonka kanssa oli oudon nastaa käydä baarissa. Mutta vielä oudompaa oli törmätä faijaan baarissa. Syksy 1996, Lönnrotinkadun Boot Hill. Ja sisällä faija pelaamassa bilistä Stonen jätkien kanssa. Ei. Liikaa jopa meikäläiselle. 

Hienointa faijassa oli se mittaamaton ylpeys, jolla se esitteli esikoistyttöään kaikille. Kerran faija tosin kimmastui Königin ovimiehelle, joka erehtyi luulemaan esikoista nuoreksi sussuksi: 

"Tuolta yöstä ei kuule löydy lähimainkaan mitään näin hienoa kuin tämä tytär."

Eräs toinen tulistuminen sattui sittemmin Tapiola Garden Hotelin jonossa. Vastaväittäjänä itse Juhan af Grann. Herrojen luonnontieteellinen versus ufologinen -mittelö ajautui kuulemma käsirysyyn. Uskokoon ken tahtoo. Juhan ainakin uskoo vaikka mihin.

---

Seuraavina vuosina tapahtui paljon.

Ja siitä olen onnellinen, että faijan viimeiset elinvuodet olimme taas rempseissä väleissä kuin ennen wanhaan. Mutta ehkä kaikkein onnellisin olen siitä, että faija ehti juuri pari kuukautta ennen kuolemaansa nähdä ikuisen kaupungin, Rooman. Ja ihastua päätäpahkaa samoihin katuihin ja kujiin, joita hänen italofiili tyttärensä niin syvästi rakastaa.

Ihana ja ilmeisen poikkeuksellinen faija, josta olen yhä äärimmäisen ylpeä. Peter Pan, joka kirjoitti minulle vähän ennen kuolemaansa:

Never let them outshine you.

Tuota muistutusta noudattaen tiedän, että jonain päivänä elämä heittää eteeni miehen, joka haluaa loistaa vierelläni – ei yläpuolellani eikä missään muuallakaan. Ja joka välittää niin paljon, että on valmis sokaistuttuaan järisyttämään hetkellisesti koko oman olemisjärjestelmänsä perusteita. Sillä tuolloin minä olen valmis samaan. 

En kuitenkaan usko alberonistiseen ajatteluun, jonka mukaan koko minuus unhoittuu rakastumisen myötä. Toimivassa ihmissuhteessa kun ei taida olla kyse mistään sen ihmeellisemmästä kuin molempien intressien yhteensovittamisesta.

Sillä polulla ollaan vasta alussa.

Kuuma, kuumempi, Aragorn

Minä tarvitsen idoleita. Tosielämän sankareita sekä nerokkaasti käsikirjoitettuja hahmoja. Viisaita ja hyväsydämisiä arjen sotureita sekä epärealistisia mieshaavekuvia.

Väheksymättä mitenkään elämäni varrella arkihaarniskaani hyvällä tavalla naarmuttaneita ritareita, yksi suurimpia ihanteitani on edelleen kuvitteellinen. Eli Taru sormusten herrasta -tarinan supersankari Aragorn. Kirkasotsainen ja peloton samooja, joka menestyksekkään sodankäynnin konseptoinnin myötä kasvaa kansan rakastamaksi kuninkaaksi. Hahmo, jossa kiteytyvät klassiset hyveet: rohkeus, viisaus ja sankarillisuus. Näiden keitoksesta syntyy hänen liki rajaton karismansa. 

Aragorn. Malliesimerkki siitä, kuinka todellista rohkeutta ei ole olemassa ilman viisautta. Muuten se on tyhmänrohkeutta. Jossa kieltämättä, esimerkiksi promilleissa, on oma vinha hohtonsa. Mutta pysytäänpä asiassa…

Aragorn. Paraatiesimerkki siitä, miten sankaruus ei ole pelkkää voimaa, voimankäyttöä ja lujaa tahtoa. Sillä Aragornin hahmossa vielä pelottomuutta ja vahvuutta mykistävämpää on hänen viisautensa. Viisaus, joka on kykyä tehdä oikeita valintoja — etenkin kriisitilanteissa. Viisaus, joka näyttäytyy taitona unohtaa mahdottomat kohteet. (Tämä jälkimmäinen meidän nykyleidienkin kannattaa muistaa hervottomasti yössä ja arkipäivässä singahtelevien heppujoukkojen keskellä.)

---

Harvalla 2010-luvun miehellä on kuitenkaan mahdollisuutta masinoida kokonaisia joukkoja. Toki yöelämä tuntee omat Hamelnin pillipiiparinsa, jotka saavat meidät naiset seuraamaan heitä uskollisena hiirilaumana. Mutta onneksi nykyään henkistä kapasiteettia ja uskallusta lemmen kentillä voi osoittaa muullakin tavoin. 

Niinpä kenties suurinta rohkeutta on olla auki toisen edessä — olipa tuo "toinen" sitten ihminen, ilmiö tai uusi ja pelottava tilanne. 

Rohkeutta on tarttua hetkeen ja heittäytyä. Aina se ei vie kohti toivottua lopputulosta. Mutta tuleepahan ainakin elettyä. Puoliteholla elävät varmistelijat eivät loppujen lopuksi jaksa enää syttyä. Saati sitten sytyttää.

Rohkeutta on kiintyä. Jokainen pienikin kiintyminen ravistelee hetkeksi rutiinejamme, olomuotoamme ja ajatuksellisia kehikoitamme. Mutta sitä kautta ihminen uusiutuu. Ja kehittyy. Ja monimuotoistuu. Ja saa kriisitilanteissa sangen hyödyllisiä lisäkerrostumia eli elämänviisautta olemukseensa. Rakkautta ei opita kirjoista, vaikka self help -ylipapittaret tykkäävätkin niin uskotella. 

Rohkeutta on rakastaa julkisesti. 

Rohkeutta on tuoda omat luurankonsa kaapista. Sillä ihminen, jolla ei mukamas ole kaapintäytettä laisinkaan, on epäilyttävä. Ja kyllä ne luutkin kaipaavat ajoittain päivänvaloa. Yhdessä tomuttaminen käy sitä paitsi nopeammin.

Rohkeutta on myös avata suunsa, kun "toinen" alkaa ahdistaa. Tai tunnustaa mokanneensa, kun niin on päässyt käymään. Tuo toinen voi ja saattaa jopa antaa anteeksi. 

Rohkeutta on kysyä suoraan itseltään, mitä oikeasti haluaa. Ja sen jälkeen keskittyä haluamaan sitä. Sillä jos jotain todella halajaa, sitä varten löytyy aina kotvanen. Kaikki muu on silkkaa selittelyä. Vaikka palaveriputki näyttää päättymättömältä, ulkoilman olosuhteet muistuttavat Mordoria, harrastuksia on taas tullut haalittua aivan liikaa ja iltaisin tekee vain mieli rojahtaa sohvaan, aikaa ON, sillä haluaminen antaa energiaa järjestää sitä aikaa. Jos suuntaisimme toisiimme edes osan siitä energiamäärästä, jonka jaksamme käyttää työhömme, maailma pursuilisi välittämistä ja toiseen ihmiseen kohdistuvaa lempeää arjen sankaruutta.

Ikävä kyllä moni meistä siskoista on usein taipuvainen selittelemään kaksilahkeisten työ-, perhe-, harrastus- ja miesbondauskiireillä sitä, etteivät nämä ehdi tavata. Tai ylipäätään olla yhteydessä. Bullshit. Niin paljon kuin se kirpaiseekin, yleensä yksinkertainen totuus piilee lauseessa:

Maybe he's not that much into you?

Ellei kyseessä sitten ole pilalle peloteltu miesraunio, tunnevammainen tomppeli tai omaa pelurimainettaan hysteerisesti vaaliva antisankari.

Rohkeutta on myös taistella sen puolesta, mitä haluaa ja mihin uskoo. Toisinaan se herättää lähiympäristössä pahaa verta. Tai ainakin järkyttää hetkellisesti koko omaa elämänmuotoa. Tuo järkkyminen on kuitenkin hyvänlaatuista. Ja välttämätöntä. Sillä vilpitön kiintyminen on yksinkertaisesti mahdotonta himmaillen. Niin mukavaa kuin rakastuminen onkin, se edellyttää omalle epämukavuusalueelle astumista.

Liv Tylerin tähdittämä jumalainen Arwen-neitokin uhraa ikuisen haltiaelämän maallisen rakkautensa eteen. Ja totta: mieluummin muutama vuosi intensiivistä lemmenkekäleillä tanssahtelua kuin lukuisat tunteellisessa mielessä hajuttomat & mauttomat vuosikymmenet (tai tässä saagassa vuosisadat). Eikä rakastumisen tarvitse olla typerää tai erityisen varomatonta. Hullaantuminen ja analyyttisyys eivät sulje toisiaan pois. Niinpä oman suosikkiajatukseni mukaan älykkyys on karismaattista, mutta älyn valjastaminen rakkaudeksi vieläkin karismaattisempaa.

Rohkeutta on rakastaa vaikka ilman vastarakkautta.

Ja suurta arjen rohkeutta osoittaa jo niinkin pieni asia kuin suloisen tekstarin lähettäminen selvin päin. Vielä rohkeampaa olisi tietysti soittaa. Mutta se alkaa olla todella harvinaista herkkua. 

---

No, sadut satuina. Mustavalkoistava hyvä versus paha ei ole ihan niin yksinkertainen juttu. Ja aikamme henkinen ilmasto ei taida muutenkaan suosia aragornmaista kirkasotsaisuutta ja suoraselkäisyyttä. Ja kun tarkemmin miettii, koko Aragornin rooli on varsin tarkoin rajattu. Jopa hieman yksioikoinen. Kliseiseen sankarikehikkoon typistetty. Mutta pienillä eleillä Viggo Mortensen puhaltaa hahmoon unohtumatonta eloa. 

Ihmekös tuo, kun roolihahmon takana on varsinainen nykypäivän renessanssi-ihminen, joka näyttelee, maalaa, kirjoittaa runoja, valokuvaa, säveltää ja laulaa. Ja puhuu viittä kieltäkin. Haltiakielen lisäksi. Varsinainen satuhahmo mieheksi.