Kuuma, kuumempi, Aragorn

Minä tarvitsen idoleita. Tosielämän sankareita sekä nerokkaasti käsikirjoitettuja hahmoja. Viisaita ja hyväsydämisiä arjen sotureita sekä epärealistisia mieshaavekuvia.

Väheksymättä mitenkään elämäni varrella arkihaarniskaani hyvällä tavalla naarmuttaneita ritareita, yksi suurimpia ihanteitani on edelleen kuvitteellinen. Eli Taru sormusten herrasta -tarinan supersankari Aragorn. Kirkasotsainen ja peloton samooja, joka menestyksekkään sodankäynnin konseptoinnin myötä kasvaa kansan rakastamaksi kuninkaaksi. Hahmo, jossa kiteytyvät klassiset hyveet: rohkeus, viisaus ja sankarillisuus. Näiden keitoksesta syntyy hänen liki rajaton karismansa. 

Aragorn. Malliesimerkki siitä, kuinka todellista rohkeutta ei ole olemassa ilman viisautta. Muuten se on tyhmänrohkeutta. Jossa kieltämättä, esimerkiksi promilleissa, on oma vinha hohtonsa. Mutta pysytäänpä asiassa…

Aragorn. Paraatiesimerkki siitä, miten sankaruus ei ole pelkkää voimaa, voimankäyttöä ja lujaa tahtoa. Sillä Aragornin hahmossa vielä pelottomuutta ja vahvuutta mykistävämpää on hänen viisautensa. Viisaus, joka on kykyä tehdä oikeita valintoja — etenkin kriisitilanteissa. Viisaus, joka näyttäytyy taitona unohtaa mahdottomat kohteet. (Tämä jälkimmäinen meidän nykyleidienkin kannattaa muistaa hervottomasti yössä ja arkipäivässä singahtelevien heppujoukkojen keskellä.)

---

Harvalla 2010-luvun miehellä on kuitenkaan mahdollisuutta masinoida kokonaisia joukkoja. Toki yöelämä tuntee omat Hamelnin pillipiiparinsa, jotka saavat meidät naiset seuraamaan heitä uskollisena hiirilaumana. Mutta onneksi nykyään henkistä kapasiteettia ja uskallusta lemmen kentillä voi osoittaa muullakin tavoin. 

Niinpä kenties suurinta rohkeutta on olla auki toisen edessä — olipa tuo "toinen" sitten ihminen, ilmiö tai uusi ja pelottava tilanne. 

Rohkeutta on tarttua hetkeen ja heittäytyä. Aina se ei vie kohti toivottua lopputulosta. Mutta tuleepahan ainakin elettyä. Puoliteholla elävät varmistelijat eivät loppujen lopuksi jaksa enää syttyä. Saati sitten sytyttää.

Rohkeutta on kiintyä. Jokainen pienikin kiintyminen ravistelee hetkeksi rutiinejamme, olomuotoamme ja ajatuksellisia kehikoitamme. Mutta sitä kautta ihminen uusiutuu. Ja kehittyy. Ja monimuotoistuu. Ja saa kriisitilanteissa sangen hyödyllisiä lisäkerrostumia eli elämänviisautta olemukseensa. Rakkautta ei opita kirjoista, vaikka self help -ylipapittaret tykkäävätkin niin uskotella. 

Rohkeutta on rakastaa julkisesti. 

Rohkeutta on tuoda omat luurankonsa kaapista. Sillä ihminen, jolla ei mukamas ole kaapintäytettä laisinkaan, on epäilyttävä. Ja kyllä ne luutkin kaipaavat ajoittain päivänvaloa. Yhdessä tomuttaminen käy sitä paitsi nopeammin.

Rohkeutta on myös avata suunsa, kun "toinen" alkaa ahdistaa. Tai tunnustaa mokanneensa, kun niin on päässyt käymään. Tuo toinen voi ja saattaa jopa antaa anteeksi. 

Rohkeutta on kysyä suoraan itseltään, mitä oikeasti haluaa. Ja sen jälkeen keskittyä haluamaan sitä. Sillä jos jotain todella halajaa, sitä varten löytyy aina kotvanen. Kaikki muu on silkkaa selittelyä. Vaikka palaveriputki näyttää päättymättömältä, ulkoilman olosuhteet muistuttavat Mordoria, harrastuksia on taas tullut haalittua aivan liikaa ja iltaisin tekee vain mieli rojahtaa sohvaan, aikaa ON, sillä haluaminen antaa energiaa järjestää sitä aikaa. Jos suuntaisimme toisiimme edes osan siitä energiamäärästä, jonka jaksamme käyttää työhömme, maailma pursuilisi välittämistä ja toiseen ihmiseen kohdistuvaa lempeää arjen sankaruutta.

Ikävä kyllä moni meistä siskoista on usein taipuvainen selittelemään kaksilahkeisten työ-, perhe-, harrastus- ja miesbondauskiireillä sitä, etteivät nämä ehdi tavata. Tai ylipäätään olla yhteydessä. Bullshit. Niin paljon kuin se kirpaiseekin, yleensä yksinkertainen totuus piilee lauseessa:

Maybe he's not that much into you?

Ellei kyseessä sitten ole pilalle peloteltu miesraunio, tunnevammainen tomppeli tai omaa pelurimainettaan hysteerisesti vaaliva antisankari.

Rohkeutta on myös taistella sen puolesta, mitä haluaa ja mihin uskoo. Toisinaan se herättää lähiympäristössä pahaa verta. Tai ainakin järkyttää hetkellisesti koko omaa elämänmuotoa. Tuo järkkyminen on kuitenkin hyvänlaatuista. Ja välttämätöntä. Sillä vilpitön kiintyminen on yksinkertaisesti mahdotonta himmaillen. Niin mukavaa kuin rakastuminen onkin, se edellyttää omalle epämukavuusalueelle astumista.

Liv Tylerin tähdittämä jumalainen Arwen-neitokin uhraa ikuisen haltiaelämän maallisen rakkautensa eteen. Ja totta: mieluummin muutama vuosi intensiivistä lemmenkekäleillä tanssahtelua kuin lukuisat tunteellisessa mielessä hajuttomat & mauttomat vuosikymmenet (tai tässä saagassa vuosisadat). Eikä rakastumisen tarvitse olla typerää tai erityisen varomatonta. Hullaantuminen ja analyyttisyys eivät sulje toisiaan pois. Niinpä oman suosikkiajatukseni mukaan älykkyys on karismaattista, mutta älyn valjastaminen rakkaudeksi vieläkin karismaattisempaa.

Rohkeutta on rakastaa vaikka ilman vastarakkautta.

Ja suurta arjen rohkeutta osoittaa jo niinkin pieni asia kuin suloisen tekstarin lähettäminen selvin päin. Vielä rohkeampaa olisi tietysti soittaa. Mutta se alkaa olla todella harvinaista herkkua. 

---

No, sadut satuina. Mustavalkoistava hyvä versus paha ei ole ihan niin yksinkertainen juttu. Ja aikamme henkinen ilmasto ei taida muutenkaan suosia aragornmaista kirkasotsaisuutta ja suoraselkäisyyttä. Ja kun tarkemmin miettii, koko Aragornin rooli on varsin tarkoin rajattu. Jopa hieman yksioikoinen. Kliseiseen sankarikehikkoon typistetty. Mutta pienillä eleillä Viggo Mortensen puhaltaa hahmoon unohtumatonta eloa. 

Ihmekös tuo, kun roolihahmon takana on varsinainen nykypäivän renessanssi-ihminen, joka näyttelee, maalaa, kirjoittaa runoja, valokuvaa, säveltää ja laulaa. Ja puhuu viittä kieltäkin. Haltiakielen lisäksi. Varsinainen satuhahmo mieheksi.