Maaliskuun loppu. Madrid. Viimeinen lomapäivä. Ja sellainen universumia rakastava, kehräävän hyväntuulinen kohmelonpoikanen. Tiedättehän?
Edellinen ilta on ollut ikimuistoinen. Olen loppuunmyydyllä Santiago Bernabéulla katsomassa fantastista futisottelua, jossa Real Madrid vie Real Sociedadin poikia armottomin lukemin 5-1. Tunnelma on upea. Ja olen odottanut peliä (ja Sergio Ramosia livenä) jo monta kuukautta.
Ennen matsia siemailen olutta eräässä paikallisessa äijäbaarissa. Siis sellaisessa, jossa naisten ei oikeastaan kuuluisi edes käydä. Mutta pienestä asti olen kokenut, ettei "turhien" sosiaalisten konventioiden tarvitse rajoittaa tekemisiäni. Alkuillan aikana minusta tuleekin baarinpitäjän lellikki, vaikken osaa espanjaa kuin pari hassua sanaa. Baarissa tutustun myös kolmeen hauskaan heppuun, joista yksi sattuu olemaan kahden Los Blancos -pelaajan henkilökohtainen kokki. Liki täydellinen etkokattaus, siis.
Huikean pelin jälkeen suuntaamme jolppikolmikon kanssa La Latinan villiin yöhön. Ja aamuyhdeksältä, lukuisten caipirinhojen jälkeen, raahaudun pikkuruiseen hotelliini Chuecaan. Vaikka viimeistä lomapäivää viedään, on ihan pakko uinua pari tuntia.
Koska seuraavan aamun paluulentoni on kukonlaulun aikaan, olen optimoinut tilanteen. Aion nauttia täysillä viimeisestä lomapäivästäni Madridissa eli raijata matkatavarani valmiiksi aivan lentoaseman kupeessa sijaitsevaan viehättävään Barajasin kylään. Kun joskus yhdentoista kieppeillä lähden kiikuttamaan matkalaukkuani Chuecasta kohti Barajasia, en vielä siinä vaiheessa voi aavistaa, että päivästä kehkeytyy vielä edellistäkin ikimuistoisempi.
Ihanalla, elokuvallisella ja raastavalla tavalla.
---
Alonso Martínez, täpötäysi metroasema. Tiedättehän sen mainion etiäisen, kun tietää, että pian se yksi ja tietty ihminen suuresta väkijoukosta tulee juttelemaan juuri sinulle?
Tuolla asemalla, tuona aamupäivänä minä tiedän sen vahvemmin kuin koskaan. Takavasemmalla seisoskelee nimittäin eräs hieman liian viehättävä figuuri, jonka katse viistää selässäni. Mutta koska olen jo melkein kotimatkalla, päätän vaientaa pöhköt etiäiseni. Ikävä kyllä metrovaunun ainut vapaa istuin on tuon jumalaisen miehen vieressä. Miehen, jota vielä tässä vaiheessa tituleeraan mielessäni ranskalaisintellektuelliksi.
Istuudun alas ja varon visusti katsahtamasta häneen. Silti aistin tilanteen käsinkosketeltavan omituisuuden, joten puolessavälissä matkaa on pakko tunkea jäitä hattuun ja siirtyä seisoskelemaan toiseen päähän vaunua. Tuhoon tuomittu yritys. Gallialaisälykkö seuraa perässä.
Nyt en enää voi muuta kuin tarkastella häntä läheltä. Ihana elopituus, lautasen kokoiset siniset silmät, näennäiszeniläistä sereniteettiäni syvästi järkyttävät ripset, huikaisevan aseistariisuvat naururypyt ja selvästi jo harmaantuneet, hieman mallistaan ylikasvaneet hiukset. En vielä tässä vaiheessa arvaa, että hän edustaa muuan kaukaisen maan kansallisuutta. Maan, jonka miespuolisiin edustajiin olen viime vuosina kehittänyt liki fetissinomaisen suhteen.
Gallian kukko avaa keskustelun. Espanjaksi. En osaa kieltä, joten vaihdan italiaan ja toivon, että pääsen luistamaan sillä pois liian kuumottavasta tilanteesta. Turha toivo. Mies kertoo asustavansa nykyään saapasmaassa ja puhuvansa kieltä sujuvasti. Pakoteitä on siis yhä vähemmän ja vähemmän.
Jutustelemme niitä näitä, ja minun on pakko tuon tuostakin tuijotella varpaankärkiäni. Sillä mitä pidemmälle keskustelumme ehtii, sitä myydympi olen. Mies on verbaalinen, nopea, terävä, hauska, lämmin ja suloisen sarkastinen. Ja niin letaali ilmestys, että polvia heikottaa.
Se tunne, kun katsot edessäsi seisovaa häkellyttävää muukalaista ja tajuat, että siinä hymyilee elämäsi mies. Oikeesti. Eikä kyseessä ole mikään darrahtava virhearvio.
Elämäsi mies. Vaikka hän onkin naimisissa toisen kanssa. Ja kahden suloisen pienen lapsen isä.
Argentiinalainen varmaan lukaisee ajatukseni, sillä hieman ennen eroamistamme hän tokaisee metrovaunun ovella:
Niin. Olen siis perheellinen mies. Mutta usko tai älä, olen koko elämäni etsinyt sitä massiivista intohimoa. Ja suurta rakkautta. Aivan liian monta vuotta. Siksi on aivan helvetin väärin, että se kävelee vastaan Madridin metrossa juuri kun olen matkalla takaisin kotiin.
Pelimies tai ei, tuo kyynikon silmissä patetialta vivahtava lause muuttaa kaiken. Tajuan olevani tekemisissä itseni kaltaisen melodramaattisen suoran luontokappaleen (tai sitten äärimmäisen taitavasti mukavan melodramaattista miesroolia luotsaavan numeroselkäisen) kanssa. Eikä sellaista sovi päästää käsistään. Niinpä sanon tyypille ääneen, että hän on niin huikaisevan ihana, etten enää tiedä mitä sanoa tai tehdä. Minä, omasta mielestäni nokkelan ironinen ja naivistisia kliseitä neuroottisesti välttelevä naissälli.
Kun mies pyytää vielä hetkeksi terminaali ykkösen pysäkille "keskustelemaan", kieltäydyn systemaattisesti, vaikka tiedän, että omalta osaltani peli on jo menetetty. Sillä jos tämä ihmeellinen olento pyytäisi minua jättämään paluulentoni väliin, tekisin sen. Hetkeäkään empimättä.
Lopulta suostun jäämään metrosta. Ja sen seurauksena saan viettää käsittämättömän ihanan puolitoistatuntisen kylmänkolkolla metroasemalla. Niin. Te tietysti ajattelette sitä ilmeistä. Mutta vaikka meuhkaankin aina taivasalla lempimisen ja julkisilla paikoilla pelehtimisen puolesta, joku raja on vedettävä. Etenkin kun muuan vanhempi virkavallan edustaja katselee meitä tiukasti. Mutta siinä vaiheessa muulla maailmalla ei ole enää minkäänlaista merkitystä.
Elämäni voimakkaimman salamarakastumisen lomassa on toki myös aikaa käydä läpi Caniggian ja Maradonan huumesekoilut, Batistutan Fiorentina-vuodet sekä tietysti Messin ihmeellisyys. Ja vaihtaa muutamia näkemyksiä Falklandin sodasta (sillä osapuilleen niihin aikoihin aloin pienenä seurata uutisia).
Viimeinen puoli tuntia meneekin sitten nahistellessa siitä, kuuluuko meidän tavata toistamiseen vai ei. Junaromanttisessa Rakkautta ennen aamua -elokuvassa Ethan Hawke ja Julie Delpy tapasivat uudestaan. Niinpä kuulen itseni sanovan, että lennähdän koska tahansa viikonlopuksi mihin tahansa Euroopan kaupunkiin hänen työmatkaescortikseen. Mutta samalla tiedämme molemmat, ettei niin tule käymään.
---
Jos olisin saanut käsikirjoittaa tarinan uusiksi, se päättyisi siten, että kumpikin meistä olisi jättänyt paluulentonsa väliin ja nauttinut vielä yhdestä päihdyttävästä Madrid-päivästä (ja etenkin yöstä) kaksin.
Mutta järkälemäisen elämän elokuvallistamisviettini alla olen pohjimmiltani realisti. Eli lopulta PAKOTAN miehen paluulennolleen (vaikken tänäkään päivänä usko hänen ehtineen koneeseen) ja singahdan metroon. Taakseni katsomatta.
Tarinan ensimmäinen loppu sisältää siis filmografisesti riipaisevia elementtejä. Mutta jostain syystä en vetistele. On vaan typertynyt olo. Ja samalla pienesti onnellinen. Tällaiset insidentit nimittäin kertovat sen, että elän ja olen olemassa. Tiukemmin kuin ikinä.
Perillä piskuisessa Barajasin kylässä olen sen verran pihalla, etten löydä hotelliani. Onneksi hurmaava vanhempi herrasmies näyttää minulle tien ihan perille asti. Hotellihuoneesta soitan ystävälleni maratonpuhelun Suomeen. Ja nautiskellessani hieman myöhemmin kylän keskuspiazzalla ihanaa pimientos de padron -annosta ja albariñoa hymyilen itsekseni. Vaikka jo tuossa vaiheessa aavistan, etten koskaan enää tapaa tätä elämäni argentiinalaista.
Argentiinalaista, joka tietämättään pisti maailmaorientaationi ja elämänfilosofiani koko lailla uusiksi.
Viimeisenä Madrid-iltanani tapaan vielä Real-kokin kavereineen. Siemailemme olutta ja jutustelemme. Jolpit katselevat minua uteliaina ja kysyvät, onhan kaikki kunnossa. On, sanon. Ja miksi ei olisi? Madridissa paistaa aurinko, kalja on kylmää, ja olen saanut kokea tunne-eksistenssiä kenties viiltävimmillään.
Kun ilta tummuu yöksi, hyvästelen uudet tuttavuuteni ja matkaan takaisin uinuvaan Barajasiin. Uni tulee välittömästi.
---
Charles de Gaullen lentoasemalla jatkan pohdintojani. Voihan tietysti olla, että kyseessä oli pahimman luokan pelimies, joka scouttaa misukoita metroista työkseen? You never know. Mutta liian monia pelimiehiä nähneenä ja tunteneena en vaan jostain syystä usko siihen. Sen sijaan uskon, että kyseessä oli sellainen suuri kohtaaminen, josta pieni ihminen pääsee nauttimaan vain kerran tai muutamia elämässään.
Ja siihen pitäisi periaatteessa olla tyytyväinen. Muuan viisas ystäväni esimerkiksi toteaa, että moni ei koe vastaavanlaista koskaan. Voi olla.
Tähän asti kauniisti sykkineellä tarinalla on kuitenkin ruma kakkosloppu. Suomeen palattuani laitan ihanuudelle facebook-kaveripyynnön, sillä olemme sopineet siitä. Ensin tosin kirjoitan hänelle rehellisen mutta aikuismaisen analyyttisen viestin, jossa totean, että pallo on hänellä. Ja että en tule koskaan häiritsemään hänen arkeaan. Mahdoton yhtälö, siis. Pumppulukemat huitelevat kuitenkin maksimitaajuuksilla, kun jo parin minuutin päästä ihanuus hyväksyy pyyntöni.
Vain poistaakseen minut ystävistään tuntia myöhemmin.
En tänäkään päivänä ihan ymmärrä, miksi. Itse olisin hänen sijassaan mieluummin jättänyt reagoimatta kokonaan. Mutta me ihmiset olemme erilaisia. Ja uteliaita eläimiä. Ilmaan jää siis paljon kysymyksiä, joihin en koskaan tule saamaan vastausta.
Kesän mittaan unohdan hiljalleen koko turbulentin kohtaamisen. Vasta alkusyksystä uteliaisuus ja itsekidutusvietti nostavat päätään, ja käväisen kerran kuikkimassa hänen profiiliaan. Vain huomatakseni hänen blokanneen kaikki tiet. En voi lähettää viestiä, en voi lisätä ystäväksi, en mitään. Se tuntuu julmalta. Etenkin, kun en koskaan sittemmin ahdistellut häntä viestitse.
No. Epäilemättä parempi näin. Sillä jos metrotarina olisi jatkunut, siinä olisi vääjäämättä sattunut sekä isoihin että pieniin ihmisiin.
Tai ehkä hän oli sittenkin "vain" pelimiesten aatelia?
Ja ehkäpä tuolla jossain, jonkun maailman nurkan takana on vielä olemassa jotain yhtä merkityksellistä?
Ehkäpä vielä jonain päivänä voin olla yhtä varma kuin Alonso Martínezin ja Barajasin välisellä metro-osuudella, että edessäni seisoo mies, joka edustaa kaikkea sitä, mitä olen ikinä osannut haluta. Ikävä kyllä se mies vaan oli jo jonkun toisen mies.
---
Tarinan lopputulema?
Ehkä darrakarisma on vaan ihan pirun kova juttu? (Oli miten oli, itse en ajatellut enää liiemmin lotkauttaa korvaani kotikaupunkini miespopulaation edustajien yhteydenotoille, joita tulee silloin, kun kanuuna kutittelee kulkusia.)
Joka tapauksessa Alonso Martínezista tulee yksi elämäni merkittävimpiä maantieteellisiä sijainteja. Ja Madridista yksi kuumimpia rakkauksiani. Seuraavan kerran olen kaupungissa vain neljää kuukautta myöhemmin. Jo kolmatta kertaa puolentoista vuoden sisään. Ja viimeistään ensi keväänä menen varmasti uudestaan.
Mutta toisin kuin Ethanin & Julien tähdittämälle viihdyttävälle filmille, tälle leffalle ei koskaan tule jatko-osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti