Viime viikolla havahduin siihen, että muutaman viikon päästä mittariin pamahtaa jo kolme vuotta sinkkuna. Aika hurjaa. Tai suoraan sanottuna melko käsittämätöntä - etenkin kun ottaa huomioon, etten ole tänä aikana edes tapaillut ketään. Ainakaan päivänvalossa.
Samalla tuntuu, että ympärillä miltei kaikki suhteensa päättäneet löytävät uuden kullan tai pokan 3-6 kuukauden sisällä. Jopa nopeammin. Etenkin kaksilahkeiset.
Ja ei, älkää käsittäkö väärin. En haluaisi sortua latteisiin yleistyksiin. Ja olen ihan kokonainen ilman poikaystävääkin. Mutta uusiin ihmisiin tutustuminen ja bondaaminen (oli se sitten väkevää sielullista samankaltaisuutta tai järjetöntä fyysistä vetovoimaa, sillä näiden yhdistelmään en enää omalla kohdallani usko) on elämän suola. Ainakin minulle. Rakkaat vanhat ystävät pysyvät rinnallani kenties hamaan asti - ja siitä lämmin kiitos heille - mutta sen ohella yksi elämän hienoimpia anteja ovat odottamattomat kohtaamiset, väittelyt ja tapahtumaketjut tuikituntemattomien tallaajien kanssa.
Sellainen hetkestä päihtyminen.
---
Itse asiassa vierastan koko sinkku-määritelmää. Ja ylipäätään mustavalkoistavia sinkku/ei-sinkku-kahtiajaotteluja. Tulee lähinnä mieleen neiti Bridget Jones, joka ykkösosassa on raikas ja rakastettava hömelö, mutta kakkososassa enää maneerinen oman itsensä ja imagonsa karikatyyri.
Tässä iässä on vaan pakko näköjään hyväksyä se, että tyypittelykategorioita on pitkälti kaksi: liittoutuneet ja sinkut. Sellaisia välimuotoja, joita välillä etsin, on hyvin vähän.
Paitsi vastikään eronneet. Joista muuten kannattaa pysyä helvetin kaukana. Ja toisen naisen rooli. Mutta siihenkään en mielelläni lähde, vaikka roolia on moneen otteeseen yritetty harteilleni sovitella.
Täysin erilaisten elämäntilanteiden ei kuitenkaan tarvitse aina erottaa. Onneksi. Minulla esimerkiksi on hyvä ystävä, jonka kanssa puhun pitkään miltei päivittäin, vaikka hän huolehtii jättimäisestä lapsikatraasta ja on hiljattain saanut vauvan.
Niin. Vaikken itse tällä hetkellä havittele jälkikasvua tai avioliittoa vaan olisin kovin ilahtunut jo sellaisesta hengailukaveristakin, tuntuu silti jotenkin hurjalta, että entiseni aloitti välittömästi tästä asunnosta dramaattisesti talviyöhön poistuttuaan uuden onnellisen elämän, joka huipentuu pian jo toistamiseen jälkikasvun ilmaantumiseen. Kunpa voisin sanoa iloitsevani 100 %:n vilpittömästi heidän puolestaan! Mutta toisin kuin merkittävä ajattelullinen esikuvani Nietzsche, minä en ole yli-ihminen. Toiset tykkäävät puhua tosirakkaudesta. Minä näen myös ikääntyvän naisen, jolla oli hyvä strategia.
Kolmessa vuodessa sitä on kuitenkin ehtinyt tottua asumaan itsekseen, jos ottaa huomioon, että vietin entiseni kanssa liki vuosikymmenen aikuisesta elämästäni. Itse asiassa yksin asuminen on parhaimmillaan erittäin nautinnollista.
Mutta aivan liian usein nykyään tavoitan itseni istumassa yksinäisenä mökissä. Itseni, joka vielä pari vuotta sitten oli tunnettu hurjasta energialatauksestaan ja kyvystään suoriutua töissä pikkutunneille venähtäneiden illanviettojen jälkeen. Itseni, joka jaksoi kestitä ihmisiä ilta toisensa jälkeen, liidata keskustelua ja valvoa maanisesti. Itseni, joka ideoi, toteutti, inspiroi ja inspiroitui.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Koputtiko varhaiskeski-ikä oveen?
Niin. Monen muun tavoin tykkään suhtautua ikään vain välttämättömänä numeerisena suureena. Mutta sikäli numeroilla näyttää olevan merkitystä, että rehellisyyden nimissä elämä on muuttunut ihan hiton paljon tylsemmäksi. Siinä missä vielä takavuosina harrastettiin spontaaneja kokoontumisia ja somasti häröilevää tyttövipellystä, elämä on kääntynyt työelämän kilvoitteluksi ja domestiseksi puuroksi, jossa officen, kotiofficen, parisuhteen tai perheen ulkopuolinen sosiaalisuus hoituu pitkälti bittivälitteisesti.
Ja se on tätä päivää. Roikumme netissä ja olemme niin pirun sosiaalisia. Samalla satun tietämään, että monien yltiösosiaalisten kasvojen takana elää ihmisiä, jotka kärsivät yksinäisyydestä ja unettomuudesta. Ja nyt en puhu itsestäni.
Oma työni on jo luonteeltaan yksinäistä. Tällä hetkellä liiaksikin. Huomaan usein jopa 8-9 päivän vilahtaneen ohi ilman että olen tavannut yhtäkään ihmistä. Sillä eläkkeellä olevia naapureita, kanssatreenaajia salilla tai lähimarketin surffitukkaista fisumyyjää ei lasketa.
Toki kesällä freelancerin elämä on ihan yliveto. Ja fillariflirtti yksi suvikuukausien ykkösharrastuksista. Mutta jahka syyskuulaus taittuu härmäläiseksi versioksi Mordorista, elämä muuttuu kovin yksinäiseksi.
Sen ei kuitenkaan tarvitsisi muuttua. Ja tiedän, on syytä katsoa peiliin. Torpedoin nykyään melko järjestäen kaikki biletyspyynnöt. Mutta epäsäännöllisistä tuloista nauttivana yksineläjänä sitä ei vaan halua hassata eurojaan tuonne yöhön. Ja saada vielä mojovaa darraa vaivanpalkaksi.
---
Olenkin jo pitkään miettinyt vakavissani, että kenties pian on aika nostaa taas kytkintä. Kyllä, vaikka koko Eurooppa kärvistelee saman talouskurimuksen silmäkkeessä.
Olen asunut ulkomailla pariin otteeseen, ja molemmilla kerroilla lähdön alla ajatukseni ovat olleet tismalleen samansuuntaisia kuin nyt. Sen verran kuitenkin voyageristinen lapsenmieleni tajuaa, ettei muille maille sovi karata ilman plääniä ja/tai duunia ja/tai elättävää siippaa.
Mutta jos moinen tilaisuus heitettäisiin nyt eteeni, ei tarvitsisi nukkua edes yön yli. Ratkaisu olisi äärimmäisen helppo. Kissat koppaan ja koneeseen!
Luin juuri salilla kuntopyörän selässä klassisen elämänmuutosartikkelin kovapalkkaisessa konsulttiduunissa olleesta uraohjusnaisesta, joka vaan kyllästyi. Mutta pelkkä oma kyllästyminen ei saanut vielä irrottautumaan totutusta. Siihen tarvittiin eräät ökybileet Kauniaisissa. Sekä bileiden isäntä, jolla oli samansuuntaisia haaveita. Arvaatte varmaan, että tuosta illasta lähtien pariskunta on ollut erottamaton. Vain muutaman kuukauden päästä molemmat olivat myyneet omaisuutensa. Ja nyt he ovat kiertäneet maailmaa vuodesta 2006. Yhdessä. Onnellisina.
Jepjep, tiedostan kyllä naistenlehtijournalismin lajityypin. Mutta mielestäni tarina ei lukeudu epärealistisia trippailupäiväunia ruokkivaan romanttinen huuhaa -osastoon, vaan siinä kaksi erittäin skarppia ja elämää nähnyttä hahmoa analysoi elämäänsä tien päällä. Olkoon se sitten puhdasveristä eskapismia tai ei.
Jutussa nainen kertoo olevansa onnellisimmillaan ja zeniläisimmillään, kun kiskot kolisevat alla. Täytyy sanoa, että ymmärrän häntä täysin.
No, tässä kohdin on toki myönnettävä, että etenkin näin pimenevään vuodenaikaan nautin suuresti myös meditatiivisista yhden hengen koti-illoista, joiden reseptiikka koostuu purisevista pikkuisista, punaviinistä, lepattavista kynttilöistä, Cmaj7-soinnusta ja Tom Waitsista.
Mutta joka kerran paikasta toiseen liikkuessani mieleni valtaa pakahduttava riemuntunne. Se henkinen kosmopoliittinen hiprakka, joka alkaa jo ennen lentokenttäbaarin kuplia.
Yksin matkustaminen onkin ihan hirvittävän ihanaa. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Mutta kolmanteen elämäni argentiinalaiseen en varmastikaan enää törmää. Ensimmäisen argentiinalainen & maanalainen -kohtaamisen komean viinitilallisen kanssa ryssin New Yorkin Williamsburgissa. Nelisen vuotta myöhemmin taas muuan kuuma perheenisä sekoitti sieluni totaalisesti Madridin metrossa.
No, onneksi kaikki tiet vievät taas kohta Roomaan. Ja onneksi kaupungissa on vain kaksi metrolinjaa (kolmannen kaivuu tuntuu kestävän ikuisuuden, kun mittaamattoman arvokkaat antiikin löydökset hidastavat kaivuutöitä) sekä tietääkseni suhteellisen vähän argentiinalaisia.
Ja ehkä minun ei tarvitsekaan lähteä lopullisesti pois? Ehkä tarvitsen vain hetkien hetkellisyyden viiltävästä eksistentiaalisesta kauneudesta inspiroituvan matkakumppanin, joka tykkää myös suunnittelemattomasta matkustamisesta? Jossa käyskennellään vailla agendaa hämyisissä kortteleissa. Ja jossa on aina aikaa lasilliselle. Sillä vaikka entiseni ja minä taisimme olla luonteiltamme aivan liian erilaiset, matkakumppanina hän oli yliveto.
Matkailuun pätee sama kuin miehiin. En ole koskaan uskonut siihen, että parhaat hetket löytyvät systemaattisesti etsimällä. Ja nykymenoa tarkastelleena en enää oikein edes usko pysyväisluonteisiin hetkiin. Siksi olen jo kauan sitten päätynyt lopputulemaan, että hieman samanhenkinen random-kontakti tai pari riittäisi ensi hätään.
Mutta hyvän fuckbuddyn löytäminen on ilmeisesti vielä vaikeampaa kuin tosirakkauden. Luojan kiitos parin viikon päästä koneen nokka osoittaa taas hetkeksi pois täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti