Lähellä olemisen sietämättömästä raskaudesta

Muuan ystäväni pohti tässä hiljattain romanttisen rakkauden kuolemaa ja epämuodikkuutta. Ja hän on pitkälti oikeassa. Rakkauden ilmenemismuotoja on tietysti yhtä monta kuin sen ilmentäjiäkin, mutta viime aikoina käymieni lukuisten keskustelujen jäljiltä olen kieltämättä joutunut päätymään siihen lopputulemaan, että klassinen parisuhde voi pahoin. 

Näköalapaikkani on sikäli hyvä, että liki yhdeksän tiiviissä suhteessa vietetyn vuoden jälkeen olen nyt saanut nelistää menemään jo useamman vuoden. Sinä aikana on tullut nähtyä lukuisia eroja ja uusia liittoja, surun ja onnen kyyneleitä, hyviä ja huonoja pokausyrityksiä, paljon vauvoja, vauvojen vanhempien teiden erkaantumista jo alkumetreillä, ihastumisia ja vihastumisia, lomautuksia sekä muita uusia alkuja. Ja kuultua erinäisiä humalatilityksiä. Sillä vaikka moni jauhaa paskaa lämpimikseen, noissa sudenhetken tilityksissä piilee usein totuuden siemen. Paitsi patologisilla keisseillä, jotka vaihtavat tarinoitaan, mielipiteitään ja karaktääriään aina kulloinkin käsillä olevan seuran mukaan.

Onneksi sellaisten kanssa ei ole mikään pakko viettää aikaa.

Eikä siinä mitään. Sinkkuna pelaaminen on ihan fine, jos siitä onnistuu saamaan jatkuvia kicksejä. Mutta rakas singlemies: älä siinä tapauksessa esitä mitään muuta. Älä puhu tunteista, sitoutumisesta, haaveista äläkä etenkään mainosta tykkääväsi. Älä kehu kauneutta tai seksikkyyttä. Se on täysin turhaa. Vähänkin tervettä pelisilmää omaava misukka näkee kyllä nopeasti, missä mennään. Ja naureskelee hiljaa sisimmässään, vaikka lähteekin välillä mukaan tuohon kerta toisensa jälkeen samoja lainalaisuuksia noudattavaan teatteriin.

Tarina on usein se tuttu. Mies alkaa viestitellä. Ensin viattomasti niitä näitä. Viesteily yltyy pommitukseksi. Pommitus tiivistyy. Jossain vaiheessa sitten on edessä se vääjäämätön eli yhteinen illanvietto. Hyvällä tsägällä ilta kääntyy vielä yöksi. Ja monasti näissä kohtaamisissa näyttelee tiivistä osaa viettikuningas nimeltä alkoholi.

Kun sitten etanoli pakenee elimistöstä, iskee paniikki. Joko siksi, että tehty alkaa ahdistaa tai siksi, että tehtävä on suoritettu. Ja sitten on tietysti näitä, jotka pelkäävät lakanaleikkien salakavalasti johtavan kiintymiseen ja sitä kautta suuriin tunteisiin (sekä heidän pelkurimaailmassaan viimeiseen asti välteltäviin ihmiselämän tapahtumiin eli pettymyksiin). Olenkin aina hieman halveksinut kännin piikkiin -selittelymallia. Humalatila ei ole selitys eikä syy. Millekään. Taustalla on aina jokin impulssi tai tavoite. Oli se sitten tiedossa tai tiedostamaton.

Meissä jokaisessa piilee toki luontainen tarve ihastua ja valloittaa ja tulla valloitetuksi, mutta monet tämän päivän konkistadorit ovat mielestäni enemmän sekaisin kuin koskaan ennen. Ikävä kyllä lakanoiden välissä homma futaa usein parhaiten juuri noiden mahdottomien kohteiden kanssa. Tai sitten se futaavuus syntyy nimenomaan tuon mahdottomuuden tiedostamisesta? 

Oli miten oli, jos itse ehdotat kuumalle kaksilahkeiselle lähikontaktia täysin selvinpäin, sinua pidetään herkästi tärähtäneenä. Tai vähintäänkin arveluttavana naikkosena. Huvittavan tekopyhää. Viktoriaanisuudesta tuleekin taas yhtäkkiä hetkeksi muodikasta.

---

Joskus seitsentoistakesäisenä ihailin salaa moderneja casanovia tai sellaisten maineesta nauttivia, oli se maine sitten katteeton tai ei. Nykyään suurinta sankaruutta minulle edustaa yhden naisen mies tai yhden miehen nainen. Se tosin alkaa olla sukupuuttoon kuoleva eliölaji. 

Kokonaan eri juttu on sitten klassinen vapaa suhde, jos se tosiaan on molempien puolelta sellainen. Sekin on täysin fine. Ikävä kyllä suurin osa näistä näennäisrohkeista vapaan suhteen viettelijöistä skagaa kuitenkin hulluna kohtaamisten jälkeistä kiinnijäämistä. Jossain on siis mennyt jotain vikaan. Tai sitten kyseessä on perustavanlaatuinen käsitteellinen ristiriita?

Yleensä sen nimittäin näkee jo silmistä, saako toinen kotona tarpeeksi seksiä. Arvion tekemiseen kuluu sellaiset kolmisen sekuntia. 

Eikä aina tarvita edes silmästä silmään mittailemista. Myös lukuisat viestintäkanavat ovat vaarallisia. On niin helppo näennäisen keveästi tsit-tsättäillä niitä näitä. Mutta ennen kuin huomaatkaan, "viaton" viestittely on johtanut tilanteeseen, jossa on tehtävä valintoja. Sillä valinnoista ja päätöksistä pettämisessä on aina loppujen lopuksi kyse. Kukaan ei vain ajaudu moiseen. Virtasipa veressä sitten päihteitä, turhautumista tai puhdasta kostonhimoa.

Eikä häiläämisen taustalla välttämättä ole edes minkäänlaista suurta parisuhdekriisiä. Pikemminkin usein on kyseessä puhdas tylsistyminen. Niin. Meitä on moneen junaan, mutta itse en koskaan ole voinut käsittää, miten joku voi elää sellaisessa ihan kivassa, mutta pitkälti yhdentekevässä, sielua ja mielihyväpesäkkeitä hetkauttamattomassa suhteessa. No, arkista turvaa ja varmaa pesää… mutta silti. Kamoon.

Itse joudun usein kuulemaan tällaisilta miehiltä sitä, miten raikas ja jännittävä olen. Nuo toisen kanssa elämänsä jakavat heput eivät vaan tunnu tajuavan sitä, että ajan saatossa jännittävästä ja raikkaastakin tulee tavanomaista. Siksi mitään kuviota ei kannata perustaa moiselle. Sitä paitsi pintajännittävyyden alta löytyy monen monituista historiallisesti paljon jännittävämpää kerrostumaa, kunhan viitsii vähän puhaltaa santaa sarkofagin päältä.

Mutta ei, sehän edellyttäisi jo aitoa lähellä olemista. Ja sellainen ei juuri nyt ole järin trendikästä.

Niinpä viime vuosina näkemäni perusteella olen todennut, että on viisaampaa kehittää suosiolla kulkurismista eräänlainen taiteenlaji. Onneksi elämäni onkin yhä enenevässä määrin muualla. Ja onneksi tutustun ihmisiin (lue: miehiin) naurettavan helposti. Etenkin tämän maan rajojen ulkopuolella.

Tottakai metsästysrituaalit ovat ikuisessa käynnissä muuallakin. Ja parhaimmillaan (lue: silloin, kun molemmat tiedostavat missä mennään) ne ovat varsin oivaa ajanvietettä. Mutta rajansa kaikella. Itse ainakin tuntisin itseni naurettavaksi, jos metsästäisin ensin fanaattisesti viikko- tai kuukausitolkulla ja onnistuneiden saaliinkaluamisorgioiden jälkeen luikkisin hetkessä takaisin metsän siimekseen. Aiemmin jaksoin vielä laittaa ihmisiä tilille moisesta; nykyään suhtaudun hällä väliä -asenteella. Mitä suotta haaskaamaan kirjaimia tyyppeihin, joiden verkostossa sinulla on vain yhden aseenkantajastatistin rooli.

Sillä itserakasta tai ei, minä olen syntynyt näyttämölle. Loistamaan ja säteilemään. Siksi sivurooliin joutuminen tuntuu lähinnä julmalta typistämiseltä. Muistan vieläkin, kun ala-asteella pitkään pyörineen Peppi Pitkätossu -menestysnäytelmämme tähtiroolin jälkeen sain Pekka Töpöhännästä vaivaisen yhden repliikin mittaisen roolin. Otin sen miltei henkilökohtaisena loukkauksena näyttelijänlahjojani kohtaan. 

Nykyään näyttelijänlahjani ovat taas enemmän käytössä. Ja se on hieman arveluttava tendenssi. Mutta koska tässä hetkessä tuntuvat menestyvän vahakasvot, liehakot ja takinkääntäjät, ei aina kannata kävellä suoraan liekkeihin.

Joskus olisi kieltämättä viisasta kuunnella myös sitä kuiskaajankoppia. Sieltä saattaa nimittäin tulla juuri se palapelistä puuttuva oivallus. Paraskin improvisaattori kun kompastuu toisinaan omaan nokkeluuteensa.