Korkkivikaisista komeljanttareista, hyvistä miesaromeista ja liekehtivän elämän aromatiikasta

Tänä aamuna löysin itseni miettimästä vastausta sinänsä simppeliin kysymykseen:

Jos pitäisi visualisoida oma haaveskenaario, niin missä maailman lokaatiossa, millaisessa settingissä, millaisen ihmisen kanssa ja mitä olisin siinä tekemässä?

Sinänsä sangen yksinkertainen kysymys. Mutta surkuhupaisaa kyllä, en osaa vastata.

Jep. Tähän on tultu. Olen ilmeisesti vieraantumassa tavaramerkistäni eli pidäkkeettömästä haaveksimisesta. Vaikka yritän, edessä on vain reunoiltaan hahmoton blokki. Ja se jos mikä saa miettimään, että milloin elämästä oikein tuli tällaista päivästä toiseen räpistelyä, jossa tosiunelmille ei tahdo löytä enää sijaa?

Toki nykymuotoisessa kilpailuyhteiskunnassamme ne parantumattomimmat haaveilijat jäävät herkästi jalkoihin. Enkä muutenkaan ihan löydä itsestäni klassisia tyttökirjamaisen päiväperhon kvaliteetteja. Mutta elämänliekin hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin tärkeää unelmoida. Unelmoida intohimosta, himosta ja suurista tuntemuksista. Oma arktinen haasteensa on tietysti siinä, miten ihmeessä ylläpitää moista liekkiä, kun ulkona käy tuollainen henkisetkin elintoiminnot näännyttävä pakkasviima.

Tokaisinkin hiljan eräälle tutulleni, että liekkini kytee tällä hetkellä hieman heikosti. Johtuuko se ulkoisista vai sisäisistä miinusasteista, en ole ihan varma. Siksi tuntuu hieman hassulta, että minut usein mielletään sellaiseksi rajattoman energiakentän ihmiseksi, joka täyttää huoneen kuin huoneen. Ja tavallaan se onkin luontainen tapa olla, johon olen jo pienenä ihmistaimena kasvanut. Mutta substantiaalinen minuus huitelee parhaillaan jossain noiden liekehtivien huoneiden ulottumattomissa.

Hartaasti mietittyäni näen kuitenkin silmissäni erään mieluisan slaidin. Siinä on suuri parveke. Ja siristelevät, hieman naururyppyiset silmät. Ja pitkät läpikuultavat verhot, joiden välistä auringonvalo kajottaa. Ja tietysti sairaan hyvää seksiä sairaan hyvän 70-luvun singer-songwriterin säestämänä.

Tuon mojovampaan tai omaperäisempään trippailuun ei tämänhetkinen mieleni pysty. Minusta on tainnut tulla tylsä. Tai ainakin näköalaton. Vaikka kyseiseltä parvekkeelta onkin hulppea näköala vehmaaseen laaksoon.

Niin. Vaikka elämästä on kai tarkoitus selvitä hengissä siihen tiettyyn päivään asti, tajuan samalla, että tällä varovaisella varmistelumetodilla voin lähinnä heittää hyvästit tosielämiselle. Omalla kohdallani kun se luontaisin elinmuoto on voimakas kokeminen, heittäytyminen, riskeeraaminen ja sata lasissa kaahaaminen. Ja siitä toisinaan seuraava loputon (lue: rasittava) analysointi.

---

Mennäänpä ajassa pari viikkoa eteenpäin erääseen tammikuiseen arki-iltaan. Ulkona mittari hätyyttelee miinus kahtakymmentä. Sisällä on lämmin, käynnissä iloinen illallinen. Runsaasti puheensorinaa. Ja spontaaneja lupauksia tälle juuri käynnistyneelle vuodelle. Vaikka olen tilaisuudessa viinurin roolissa, tuttujen kasvojen edessä on luontevaa kantaa kortensa kekoon. Oma tavoitteeni vuodelle 2013 onkin helppo kiteyttää yhteen lausahdukseen:

Lupaan palata kyniikan parista intohimon tielle.

Missä ja miten, sitä en vielä tähän hätään osaa eritellä. Eikä tarvitsekaan. Tiedän myös, että tarvitsen siihen tois(t)en ihmis(t)en apua. Enkä ole aivan varma, uskallanko edes kaiken kokemani jälkeen.

Mutta samalla muistutan lapsellisen filmografista mieltäni taas siitä, että läpeensä intohimoinen suhtautuminen elämään kattaa paljon muutakin kuin klassisen lakanaseireenin roolin. Hyvänlaisen intohimon ei tarvitse tarkoittaa muiden elämän osa-alueiden lekkeriksi lyöntiä. Sitä paitsi mies, jota tekee työtään (muutenkin kuin tilipussin siivittämällä) intohimolla, on eittämättä komeaa katseltavaa.

Liian pitkään kestänyt minulle vääriin ihmisiin kiintyminen - ja ennen kaikkea huonon kohtelun salliminen - ovat vaan tehneet varovaisemmaksi. Kaltaiseni ylpeä donnakin osaa näköjään altistaa itsensä (pidemmän päälle oikeastaan aika haukottavalle) sinnepäin-kohtelulle. Se hieman kismittää ja ihmetyttää.

Toisaalta nämä kaikki ovat olleet tuiki tarpeellisia lukuja elämäntarinassani, sillä moisten keissien jälkeen sitä tajuaa entistä kirkkaammin, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: haluta tai olla haluamatta. Tyypit, jotka perustelevat ei-haluamistaan tai semi-haluamistaan ulkoisilla tekijöillä, puhuvat yksinkertaisesti paskaa. Sillä silloin kuin kahdet aivot ja fysiikat ovat toisilleen vastaanottavaisessa tilassa, kaikki ulkopuoliset faktorit ovat vain hidasteita, eivät esteitä.

Toisinaan saattaakin tulla vastaan tilanne, jossa tekisi mieli sanoa suoraan sille toiselle, että se on ihana. Mutta aikeeksi jää, jos oma mielihyvä saattaa koitua jonkun kolmannen mielipahaksi. On aika uskomatonta, kuinka moni ihminen tuntuu elävän onnettomassa tai mikä vielä pahempaa, yhdentekevässä, suhteessa.

---

On myös totta, että sporttisuuden ja sopivan ulkokultaisuuden ohella olen hulluna lempeään sarkasmiin, hyvänlaatuisen kyniikan mestareihin sekä herkullisella ironialla hämmentäviin kaksilahkeisiin. Sellaiset saavat parhaimmillaan keitokseni sekaisin. Mutta siinä vaiheessa kun ironiasta tulee itse tarkoitus, kirkkaimpaankin liemeen kehkeytyy halju sivumakuvivahde. 

Aivan kuten hyvä burgunderikaan ei maistu hyvältä, jos se on ostettu mekaanisessa hurmaustarkoituksessa. Mutta kun maukas punaviini saa tarjoajansakin vilpittömästi intoilemaan, tie kammarin puolelle on todennäköisesti lyhyempi. Eikä se johdu veren alkoholipitoisuuden noususta, vaan siitä intohimosta, millä asianosainen asiaan suhtautuu. Eikä tuon asianosaisuuden tarvitse olla asiantuntijuutta. Aidon intohimon asioihin aistii kilometrien päähän. Siihen ei tarvita aromiympyrää sen paremmin kuin alan opintojakaan.

Ja joskus jollain voi kestää hieman kauemmin avautua. Se on ihan ookoo. Olenkin aina tykännyt miettiä, että loppujen lopuksi taidan pitää miehissä pitkälti samasta kuin hyvissä viineissä: mieluummin hivenen sulkeutunut tuote, joka pienten tutustumisriittien jälkeen avaa sinulle taivaat, kuin hullun huumaavan tuoksukimaran ilmoille leyhäyttävä epeli, jonka tarjoama makuelämys taittuu yhtä nopeasti kuin päihtynyt mies nukahtaa aktin jälkeen.

Suoraselkäinen mies kun on kuitenkin pitkässä juoksussa aika paljon kovempi juttu kuin nämä urbaanit quasimodot ja korkkivikaiset komeljanttarit.

Myös itselläni on kosolti parantamisen varaa, sillä  sisäsyntyiselle defektilleni uskollisena jaottelen yhä miehet joko fyysisesti innoittaviin tai keskustelullisesti kiinnostaviin olioihin (henkiset pikkuveljet ovat sitten tyystin oma lukunsa - niitä ei hyvällä naisella voi olla koskaan liikaa).

Ja se, että nämä kaksi kohtaavat mielestäni niin harvoin, johtuu tasan minusta. 

Tätä voikin halutessaan tarkastella eräänlaisena ongelmana. Mutta toisaalta olen myös aina tupannut ajattelemaan, että ehkä se liekki ja mielenkiinto syntyy osittain juuri siitä, kun emme aivan ymmärrä toisiamme? Että jos toinen on oikeasti kuin avoin kirja, niin miksi ihmeessä edes sinnitellä viimeisille sivuille, kun kerran tiedät jo loppuratkaisun? 

Yläasteella eräs luokkatoverini huusi kesken äidinkielentunnin ääneen Kymmenen pientä neekeripoikaa -klassikkoromaanin murhaajan. Tuolloin teki mieli vääntää kyseiseltä tyttölapselta niskat nurin. Vaikka hän oli hyvä ystäväni.

Ja miehet, jotka eivät lue, ovat muuten hieman pelottavia.

Tunnen myös monia sillä tavalla vähän pelottavia miehiä, että ne haluavat etukäteen formuloida sille toiselle aihion, johon se saa solahtaa. Miehiä, jotka ovat määritelleet tarkoin etukäteen, millainen on heille sovelias vaimo(ke). Ja ihan sama pätee meihin naurettavan tiukkoja poikaystävävaatimuksia asetteleviin naisiin. Toki kriteerit ovat tärkeitä, mutta joskus se mojovin pommi voi iskeä täysin niitten ulkopuolelta. 

Siinä vaiheessa kun jaat niitä sopivia rooleja elämäsi naisille (tai miehille), onkin syytä muistaa, että castingiin saattaa pelmahtaa se musta hevonen, joka nappaa tähtiroolin varmaotteisten agenttien edustamien kassamagneettien edestä. Ja jos hyvin käy, syttyy uusi tähtönen. Eikä elämäsi sen jälkeen ole enää koskaan ihan samanlaista kuin ennen. 

Planetaarisen viisauden siivittämänä lupaan siis tästedes olla entistäkin suorempi. Vaikka se sitten johtaisi väärinymmärryksiin ja välirikkoihin. Mutta parempia nekin kuin ikuinen lilluminen tai letaali epätietoisuus.

Toinen vaihtoehto olisi tietysti lisätä tekonaururepertoaariin se nauru numero 12. Ja opetella samalla heittämään päätään ja kiharoitaan kutsuvasti taakse, kun mies lohkaisee omasta mielestään osuvan mutta lähinnä laiskahkoilla maneereilla kuorrutetun jutun.

Ei. Ei kiitos.