Maailman paras Heikki...

...oli isä, joka vei Tiirismaalle hiihtämään. Noilla retkillä, isän seurassa, jopa inhoamani ranskanleipä ja meetwursti maistuivat taivaallisilta. Isän kanssa hytistiin pakkasessa ihailemassa myös Salpausselän kisojen ilotulituksia. Ja kotona isä jännitti nuoren Nykäsen toisen kierroksen hyppyjä vähintään yhtä hervottomasti kuin tarkkisluokkalaisen Matin huimapäisyydestä vaikuttunut tyttärensä.

Isä, joka teki viikonloppuisin maailman parasta spaghetti bolognesea. Ja isä, jonka kanssa ruokaostosten teko lauantaisin oli yhtä juhlaa. Äidiltä salaa ostoskärryihin sujahti kaikkea epäterveellistä. Ja yhtä salaa me raaputimme kahteen pekkaan kaiken paistinpannuun juuttuneen karstan – joka muuten on yhä herkkuani. Karsinogeeni, eittämättä. Mutta jos sen takia täältä lähdetään ennen aikojaan, se on ollut sen arvoista.

Isä, joka aina onnistuneen pianotutkinnon jälkeen osti ison rasian Finlandia-marmeladeja. Jotka sai syödä ennen ruokaa. Isä, joka jaksoi pelata Commodore 64:n legendaarista Summer Gamesia loputtomiin. Sekä muutenkin osallistua leikkeihimme ja urheilutempauksiimme. Ei ihme, että isä oli meidän lasten suosikki. 

Isä, joka keksi parhaat palindromit ja pesi shakissa monet meillä vierailleet venäläiset tiedemiehet. Isä, jolla oli maailman hienoin käsiala ja oikeaoppiset marginaalit.

Isä, joka opetti minut rakastamaan John Waynen tähdittämiä klassikkowesternejä sekä lukemaan Origon ja Bisquitin pakinoita jo nuorella iällä. Ja isälle ei muuten riittänyt, että hänen ala-asteikäinen tyttärensä osasi ulkoa aakkosjärjestyksessä Yhdysvaltain osavaltiot. Ne kun piti luetella yhtä sujuvasti myös ö:stä a:han. Onko siis ihme, että kakarasta sukeutui sittemmin varsinainen muistihirviö ja Trivial Pursuit -friikki?

Isä, joka kertoi kiehtovasti Eusebiosta ja Mustasta Hämähäkistä. Ja isä, joka vuosia myöhemmin ymmärsi jalkapallokisoja rakastavan esikoisensa pakahduttavan tuskan, kun ranskalaiset pudottivat rankkareilla ihanan Zicon luotsaaman Brasilian loppupeleistä Meksikon MM-kisoissa 1986.

Isä oli mies, joka otti aina lapset mukaan aikuisten juttuihin. Tunsin pienenä suurta ylpeyttä saadessani valvoa pikkutunneille aikuisten pöydässä, isän viisaita ja sädehtivän hauskoja kavereita kuunnellen. Noita etenkin sydämeltään sivistyneitä miehiä, joita edelleen rakastan. Miehiä, joita ajan hammas on kalvanut varsin hellästi. Miehiä, jotka näyttivät ihmistaimelle sen, miten maailman parhaaseen illanviettoon ei välttämättä tarvita mitään spektaakkelinomaista: ainoastaan tietty määrä samalla aaltopituudella olevia aivoja. Ja vissi määrä väkijuomia. Ja agendatonta aikaa aamunkoittoon. 

Isä, joka innostui aina kaikesta uudesta. Esimerkiksi Rubikin kuution parissa valvottiin yökaudet. Ja isä, joka kiintyi myös vanhaan: meillä autot olivat arvovaltaisia perheenjäseniä, joita hän rassasi ja rukkasi yökaudet. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että ajoittain autonkorjaus toimi peitetarinana jollekin ihan muulle. Joka tapauksessa aina autonvaihtojen yhteydessä meidän klaani vuodatti krokotiilinkyyneliä.

Isä tiesi parhaat kummitustarinat, kaskut ja kaupunkilegendat. Ja oli armoitettu tarinaniskijä. Iltasatujen ohessa meillä kuunneltiin usein iltajazzia. Isän mielestä maailman kovin äänite oli Charlie 'Bird' Parkerin Ornithology. Isä myös soitti ja sävelsi kuin enkeli. Ja sytytti jo pienenä palavan rakkauteni musiikkiin. Ja siinä sivussa muusikoihin, vaikka myöhempinä vuosina hän ohjeistikin baariskenestä suuresti viehättynyttä esikoistaan lempeästi:

"Ota sellainen hyvä suomalainen marjaskarhu, älä ainakaan soittajaa."

---

Parhaimmillaan faija oli hassunhauska hemmo ja loistava tunnelmaroottori, joka uskalsi suukottaa miespuolisia ystäviään. Ja joka opetti, että jokainen kiintymys on yhtä arvokasta. Meillä kotona ei koskaan päivitelty valtavirrasta poikkeavia asioita. Faija, läpeensä akateemisen suvun kasvatti, ei myöskään digannut sosioekonomisista erotteluista. Ihmiset "arvotettiin" tasan sen mukaan, oliko hyvä tyyppi ja hauskaa seuraa vai ei. Faija oli avarakatseinen mies, joka rakasti valvomista hyvässä seurassa. Ilman mitään erityistä syytä.

Fyysikko, joka hermostui kunnolla ainoastaan silloin, kun jälkikasvu ei millään sisäistänyt fysiikan lainalaisuuksia. Saati sitten tieteistä ehkä jalointa, matematiikkaa. Kaiken maailman rajatieto- ja horoskooppipohdintoihini hän tokaisi aina lakonisesti: 

"Lue luonnontieteitä ja lopeta haahuilu."

Faija, jonka kanssa jo yläasteen loppuvuosina sain ottaa veneessä keskipäivän naukut. Tummaa rommia tai lonkeroa. Homman pointti ei tietenkään ollut alkoholinkäyttöön lietsominen, vaan slaidikaupalla hienoja pieniä avomerihetkiä isän ja tyttären kesken.

Faija, jolla oli mainio purjevene nimeltä Nirvana. Ja myöhempinä vuosina myös pelastusvene, Kurt Cobain. Vaikka hän yllytyshulluna ei olisi koskaan halunnut reivata ennen kuin oli pakko, Kurtin apuun ei onneksi jouduttu turvautumaan. Faija ei myöskään lotkauttanut korvaansa suomalaisen suven arvaamattomuudelle. Niinpä hän kohahdutti 11-asteisessa vihmovassa säässä Maarianhaminan vierasvenesataman kermaa kipparoidessaan maihin pelkissä turkooseissa uimahousuissa, keskaripullo ja kevyt hymynkare huulillaan. Muu perhe oli pakkautunut toppavermeisiin ja pipoon. Jopa hänen lämminverinen esikoisensa. Todellinen harmi, että faijan kanssa pedantisti pitämämme lokikirja on teillä tietymättömillä.

Faija, joka matkalla yhteen ylioppilaskokeeseeni kysäisi autossa:

"Palaako?"

Tuo hetki oli merkittävä riitti aikuisuuteen faijan silmissä, vaikka se tapahtuikin nykyään saatanallista stigmaa kantavan tupakoinnin välityksellä. Siinä sitten istuttiin Länsiväylän aamuruuhkassa ja imettiin posket lommolla tupakkaa. Isä ja tytär.

Faija, joka oli suunnattoman ylpeä stadilaisuudestaan. Ja jonka herkulliset tarinat 50-luvun Helsingistä olivat vailla vertaa. Pieruhuumorilla höystetyt jorinoinnit Ressun poikakoulusta. Sodanjälkeisen Meikun omituinen naapuriyhteisö. Muistelot ensistondiksista nelosen ratikassa. Varsinainen mikrohistoriallinen aarrearkku.

Faija, jolla oli neljävitoseksi asti atleetin kroppa. Vaikka hän rakasti keskiolutta ja ajoi autolla joka paikkaan. Kun faija sitten aina välillä aloitti urheilun, se tarkoitti vähintään 30 kilometrin hiihtolenkkiä tai 80 kilometrin pyöräretkeä kylmiltään. Yleensä alkuinnostus sammahtikin heti tuon ensilenkin jälkeen. 

Faija, joka viihtyi yhtä hyvin purjeveneessä, sienimetsällä, pihvin äärellä tasokkaassa ravintolassa ja rokkihenkisissä korttelikuppiloissa parikymppisten hevareiden kanssa. Faijan karisma upposi kuin veitsi voihin. Niin naisiin kuin miehiinkin. 

Faija, jonka kanssa oli oudon nastaa käydä baarissa. Mutta vielä oudompaa oli törmätä faijaan baarissa. Syksy 1996, Lönnrotinkadun Boot Hill. Ja sisällä faija pelaamassa bilistä Stonen jätkien kanssa. Ei. Liikaa jopa meikäläiselle. 

Hienointa faijassa oli se mittaamaton ylpeys, jolla se esitteli esikoistyttöään kaikille. Kerran faija tosin kimmastui Königin ovimiehelle, joka erehtyi luulemaan esikoista nuoreksi sussuksi: 

"Tuolta yöstä ei kuule löydy lähimainkaan mitään näin hienoa kuin tämä tytär."

Eräs toinen tulistuminen sattui sittemmin Tapiola Garden Hotelin jonossa. Vastaväittäjänä itse Juhan af Grann. Herrojen luonnontieteellinen versus ufologinen -mittelö ajautui kuulemma käsirysyyn. Uskokoon ken tahtoo. Juhan ainakin uskoo vaikka mihin.

---

Seuraavina vuosina tapahtui paljon.

Ja siitä olen onnellinen, että faijan viimeiset elinvuodet olimme taas rempseissä väleissä kuin ennen wanhaan. Mutta ehkä kaikkein onnellisin olen siitä, että faija ehti juuri pari kuukautta ennen kuolemaansa nähdä ikuisen kaupungin, Rooman. Ja ihastua päätäpahkaa samoihin katuihin ja kujiin, joita hänen italofiili tyttärensä niin syvästi rakastaa.

Ihana ja ilmeisen poikkeuksellinen faija, josta olen yhä äärimmäisen ylpeä. Peter Pan, joka kirjoitti minulle vähän ennen kuolemaansa:

Never let them outshine you.

Tuota muistutusta noudattaen tiedän, että jonain päivänä elämä heittää eteeni miehen, joka haluaa loistaa vierelläni – ei yläpuolellani eikä missään muuallakaan. Ja joka välittää niin paljon, että on valmis sokaistuttuaan järisyttämään hetkellisesti koko oman olemisjärjestelmänsä perusteita. Sillä tuolloin minä olen valmis samaan. 

En kuitenkaan usko alberonistiseen ajatteluun, jonka mukaan koko minuus unhoittuu rakastumisen myötä. Toimivassa ihmissuhteessa kun ei taida olla kyse mistään sen ihmeellisemmästä kuin molempien intressien yhteensovittamisesta.

Sillä polulla ollaan vasta alussa.

Kuuma, kuumempi, Aragorn

Minä tarvitsen idoleita. Tosielämän sankareita sekä nerokkaasti käsikirjoitettuja hahmoja. Viisaita ja hyväsydämisiä arjen sotureita sekä epärealistisia mieshaavekuvia.

Väheksymättä mitenkään elämäni varrella arkihaarniskaani hyvällä tavalla naarmuttaneita ritareita, yksi suurimpia ihanteitani on edelleen kuvitteellinen. Eli Taru sormusten herrasta -tarinan supersankari Aragorn. Kirkasotsainen ja peloton samooja, joka menestyksekkään sodankäynnin konseptoinnin myötä kasvaa kansan rakastamaksi kuninkaaksi. Hahmo, jossa kiteytyvät klassiset hyveet: rohkeus, viisaus ja sankarillisuus. Näiden keitoksesta syntyy hänen liki rajaton karismansa. 

Aragorn. Malliesimerkki siitä, kuinka todellista rohkeutta ei ole olemassa ilman viisautta. Muuten se on tyhmänrohkeutta. Jossa kieltämättä, esimerkiksi promilleissa, on oma vinha hohtonsa. Mutta pysytäänpä asiassa…

Aragorn. Paraatiesimerkki siitä, miten sankaruus ei ole pelkkää voimaa, voimankäyttöä ja lujaa tahtoa. Sillä Aragornin hahmossa vielä pelottomuutta ja vahvuutta mykistävämpää on hänen viisautensa. Viisaus, joka on kykyä tehdä oikeita valintoja — etenkin kriisitilanteissa. Viisaus, joka näyttäytyy taitona unohtaa mahdottomat kohteet. (Tämä jälkimmäinen meidän nykyleidienkin kannattaa muistaa hervottomasti yössä ja arkipäivässä singahtelevien heppujoukkojen keskellä.)

---

Harvalla 2010-luvun miehellä on kuitenkaan mahdollisuutta masinoida kokonaisia joukkoja. Toki yöelämä tuntee omat Hamelnin pillipiiparinsa, jotka saavat meidät naiset seuraamaan heitä uskollisena hiirilaumana. Mutta onneksi nykyään henkistä kapasiteettia ja uskallusta lemmen kentillä voi osoittaa muullakin tavoin. 

Niinpä kenties suurinta rohkeutta on olla auki toisen edessä — olipa tuo "toinen" sitten ihminen, ilmiö tai uusi ja pelottava tilanne. 

Rohkeutta on tarttua hetkeen ja heittäytyä. Aina se ei vie kohti toivottua lopputulosta. Mutta tuleepahan ainakin elettyä. Puoliteholla elävät varmistelijat eivät loppujen lopuksi jaksa enää syttyä. Saati sitten sytyttää.

Rohkeutta on kiintyä. Jokainen pienikin kiintyminen ravistelee hetkeksi rutiinejamme, olomuotoamme ja ajatuksellisia kehikoitamme. Mutta sitä kautta ihminen uusiutuu. Ja kehittyy. Ja monimuotoistuu. Ja saa kriisitilanteissa sangen hyödyllisiä lisäkerrostumia eli elämänviisautta olemukseensa. Rakkautta ei opita kirjoista, vaikka self help -ylipapittaret tykkäävätkin niin uskotella. 

Rohkeutta on rakastaa julkisesti. 

Rohkeutta on tuoda omat luurankonsa kaapista. Sillä ihminen, jolla ei mukamas ole kaapintäytettä laisinkaan, on epäilyttävä. Ja kyllä ne luutkin kaipaavat ajoittain päivänvaloa. Yhdessä tomuttaminen käy sitä paitsi nopeammin.

Rohkeutta on myös avata suunsa, kun "toinen" alkaa ahdistaa. Tai tunnustaa mokanneensa, kun niin on päässyt käymään. Tuo toinen voi ja saattaa jopa antaa anteeksi. 

Rohkeutta on kysyä suoraan itseltään, mitä oikeasti haluaa. Ja sen jälkeen keskittyä haluamaan sitä. Sillä jos jotain todella halajaa, sitä varten löytyy aina kotvanen. Kaikki muu on silkkaa selittelyä. Vaikka palaveriputki näyttää päättymättömältä, ulkoilman olosuhteet muistuttavat Mordoria, harrastuksia on taas tullut haalittua aivan liikaa ja iltaisin tekee vain mieli rojahtaa sohvaan, aikaa ON, sillä haluaminen antaa energiaa järjestää sitä aikaa. Jos suuntaisimme toisiimme edes osan siitä energiamäärästä, jonka jaksamme käyttää työhömme, maailma pursuilisi välittämistä ja toiseen ihmiseen kohdistuvaa lempeää arjen sankaruutta.

Ikävä kyllä moni meistä siskoista on usein taipuvainen selittelemään kaksilahkeisten työ-, perhe-, harrastus- ja miesbondauskiireillä sitä, etteivät nämä ehdi tavata. Tai ylipäätään olla yhteydessä. Bullshit. Niin paljon kuin se kirpaiseekin, yleensä yksinkertainen totuus piilee lauseessa:

Maybe he's not that much into you?

Ellei kyseessä sitten ole pilalle peloteltu miesraunio, tunnevammainen tomppeli tai omaa pelurimainettaan hysteerisesti vaaliva antisankari.

Rohkeutta on myös taistella sen puolesta, mitä haluaa ja mihin uskoo. Toisinaan se herättää lähiympäristössä pahaa verta. Tai ainakin järkyttää hetkellisesti koko omaa elämänmuotoa. Tuo järkkyminen on kuitenkin hyvänlaatuista. Ja välttämätöntä. Sillä vilpitön kiintyminen on yksinkertaisesti mahdotonta himmaillen. Niin mukavaa kuin rakastuminen onkin, se edellyttää omalle epämukavuusalueelle astumista.

Liv Tylerin tähdittämä jumalainen Arwen-neitokin uhraa ikuisen haltiaelämän maallisen rakkautensa eteen. Ja totta: mieluummin muutama vuosi intensiivistä lemmenkekäleillä tanssahtelua kuin lukuisat tunteellisessa mielessä hajuttomat & mauttomat vuosikymmenet (tai tässä saagassa vuosisadat). Eikä rakastumisen tarvitse olla typerää tai erityisen varomatonta. Hullaantuminen ja analyyttisyys eivät sulje toisiaan pois. Niinpä oman suosikkiajatukseni mukaan älykkyys on karismaattista, mutta älyn valjastaminen rakkaudeksi vieläkin karismaattisempaa.

Rohkeutta on rakastaa vaikka ilman vastarakkautta.

Ja suurta arjen rohkeutta osoittaa jo niinkin pieni asia kuin suloisen tekstarin lähettäminen selvin päin. Vielä rohkeampaa olisi tietysti soittaa. Mutta se alkaa olla todella harvinaista herkkua. 

---

No, sadut satuina. Mustavalkoistava hyvä versus paha ei ole ihan niin yksinkertainen juttu. Ja aikamme henkinen ilmasto ei taida muutenkaan suosia aragornmaista kirkasotsaisuutta ja suoraselkäisyyttä. Ja kun tarkemmin miettii, koko Aragornin rooli on varsin tarkoin rajattu. Jopa hieman yksioikoinen. Kliseiseen sankarikehikkoon typistetty. Mutta pienillä eleillä Viggo Mortensen puhaltaa hahmoon unohtumatonta eloa. 

Ihmekös tuo, kun roolihahmon takana on varsinainen nykypäivän renessanssi-ihminen, joka näyttelee, maalaa, kirjoittaa runoja, valokuvaa, säveltää ja laulaa. Ja puhuu viittä kieltäkin. Haltiakielen lisäksi. Varsinainen satuhahmo mieheksi.

Runotyttö 00200 elää elonkorjuuta ja voi hyvin

Mistä tietää syksyn reppuineen kolkuttelevan ovella?

Keltaisista lehdistä parvekkeen lattialla. Tuikkukynttilöiden paluusta. Varpaista, jotka aamuisin pyrkivät hautautumaan peitteiden alle. Puihin ilmestyneistä pihlajanmarjoista sekä pakottavasta tarpeesta hillota niitä. Ihanista kapakkafilosofisista illanvietoista. Klassikkoniteisiin uppoutumisesta. Holtittomasta nostalgisoinnista. Huvila-teltan ikimuistoisista konserteista. Tavanomaista lyyrisemmästä elämänasenteesta.

Sekä siitä, että levylautasella alkaa päivästä toiseen pyöriä melodia- ja modulaationero Lasse Kurjen luotsaaman Lemonatorin hienoin kiekko, The Waltz, joka sopii orastavaan syysmoodiin viiltävän täydellisesti. Tuolla loistavalla äänitteellä on pakahduttavan hienoja, suoraan sieluun iskeviä rakkauslauluja sekä viehättävän sisäänpäinkääntynyt mutta samalla uljaan melankolinen soundi. Soundi, joka on omanlainen ja jäljittelemätön. Soundi, joka puhuttelee eikä vain jutustele tilan täytteeksi. Siitä on hyvät orkesterit tehty.

Se on musiikkia, joka elähdyttää päänsisäistä ilmastoa paahtavaa aurinkoa tulvehtineiden kesäkuukausien jälkeen. Kulunut suvi kun on tarjonnut toinen toistaan sinfoniallisempia mahdollisuuksia tarkastella riemastuttavan vähäpukeisia suomalaisia sällejä niin kaduilla, rannoilla, baareissa, ulkoilmakonserteissa kuin julkisissa kulkuvälineissäkin. Sillai leikitellen. Ja turvallisesti pienen etäisyyden päästä.

---

Mutta nyt. Nyt on aika nauttia pimenevien iltojen mystiikasta ja lisääntyneiden vaatekappaleiden charmista. Ja elonkorjuuromantiikasta. Ja muistaa samalla Hesarissa pari päivää sitten julkaistu Virpi Salmen tiivis mutta aina ajankohtainen kirjoitus siitä, miten me naiset olemme usein taipuvaisia monopolisoimaan romanttiset tarpeet itsellemme. Ja leimaamaan monet miesten toiveet vähäpätöisiksi ja läpeensä epäromanttisiksi. 

Niin. Lienee tarpeetonta ylipäätään jakautua erillisiin mies- ja naisromanttisiin leireihin. Romantiikan reseptejä kun on ihan yhtä monta kuin meitä hämmentäjiäkin. Ja ainahan voi piristää omaa epäromanttista elämäänsä ryhtymällä jonkun toisen romanttiseksi apukokiksi (sanoo nainen, joka takavuosina tunnettiin paljonpuhuvalla kutsumanimellä Rakkauden Apostoli).

Hyvä romantiikka näyttää tasan itseltään eikä ole ulkokultaista liturgiaa. Ja toiset meistä vaan ovat romanttisempia kuin toiset. Piste. Ja pienillä arjen teoilla osoitettu romantiikka on ihan yhtä kova juttu kuin verbaaliset rakkaudenosoitukset. Rakastamisen alituinen hokeminen ja katkeamaton romanttisten eleiden virta johtaa myös herkästi inflaatiotilaan - ja sitähän kukaan taloudellisesti ajatteleva nykynaaras ei pohjimmiltaan halua. Sitä paitsi semikälyinen pizza ja väljähtynyt tuopponen loistonsa päivät nähneessä lähikuppilassa voi olla ihan pirun kova juttu romantiikannälkään silloin kun seura, moodi ja tilanne on tismalleen oikea. 

---

Näin syksyn kynnyksellä tekee mieli tallustella hiljakseen metsässä. Kuunnella, kuinka sienet kasvavat. Varastoida aallokon ääni muistiin pitkää viimaista talvea varten. Ja kuunnella, kuinka elämä ritisee hengityksessä. Käpälä tukevasti toisen käpälässä. Ihan hiljaa vain. Häthätää 16-vuotias Anja Niskanen sen tiesi. Kun puhe turhaa on.

On aika syventyä ihmisyyden äärelle. Istahtaa mättäälle, kaivaa vasusta ikiaikaisia viisauksia ja katsella toista silmiin vielä hämärän laskeutumisen jälkeenkin. Ja jos tuo silmiinkatselu ei kestä päivänvaloa, näin syksyllä pimeys saapuu armeliaasti aiemmin.

On aika toteuttaa lyyrisen kaunista kansallismelankolista olemustamme ihan luvan kanssa ja täysin palkein. Ennen kuin marrasmasennus vie meidät kaikki mennessään.

Itse taidan syksyn kunniaksi hankkia uuden penaalin tuliterine lyijykynineen, pyyhekumeineen ja teroittimineen. Niillä pergamentille luulisi syntyvän elämänmakuisempaa tekstiä kuin näppistä hakkaamalla. 

Sillä on taas aika päästää tuo kuukausikaupalla muilla mailla taivaltanut, viluinen ja nälkäinen kulkija nuhraantuneine reppuineen sisään. Ja tarjota sille ensi töikseen vaikkapa pahaa pizzaa ja taskulämmintä keskaria. Ja sen jälkeen vääntää nupit tiukasti kaakkoon.

You're my favorite song

Truly, truly

Where all the words go wrong

when I sing along

Katseista, kohteista ja katseen kohteena olemisen sietämättömästä keveydestä

Heinäkuun lopun iltapäivä Lauttasaaren kärjessä. Otan aurinkoa, uin, lueskelen, torkahtelen. Huomaan silti erään vanhan miehen tarkkailleen minua jo pidempään. Kun teen lähtöä rannalta, heppu astelee luokseni, nostaa hatun päästään, esittäytyy taidemaalariksi ja pyytää saman tien mallikseen:

"Sinä olet kovin virtaviivainen nuori nainen. Sellainen, jonka sivellin haluaa ikuistaa."

"Kiitti. Mutta varhaiskeski-ikäinen."

"Saisinko maalata sinut? Työhuoneellani?"

"Hmm. Sisätiloihin mä en kyllä lähde. Ihan jo periaatteesta."

"No toki tässä ulkosallakin voi luonnostella. Kunhan olet alasti."

"Kuule, ei millään pahalla mut mä en nyt lähe tohon…"

"Edes rinnat paljaina? Olkaa ystävällinen."

"Sori, ei onnaa."

Pitäisi varmaan kiusaantua, mutta sen sijaan päätän testata miestä hieman. Kysäisen hänen nimeään, jonka jälkeen käymme pitkähkön keskustelun taiteen ja arjen estetiikan rajapinnassa. Mies surkuttelee edelleen sitä, miksi monelle suomalaisnaiselle ilkosillaan poseeraaminen tuntuu olevan niin suuri issue. 

Päätän esiintyä yyberpuhtoisena ja hieman säkissä kasvaneena tyttönä ja vetoan tiukasti periaatteisiini. Samalla valehtelen. Sillä eräälle toiselle varttuneemmalle taiteilijalle näyttäytyisin ilolla vailla rihman kiertämää. Ihan pyytämättäkin.

Ikävä kyllä tuo sielunveli ei tunnu ymmärtävän verevän sielunsisarensa päälle. Ja kaipa sielunsisarkin - joskin viitisentoista vuotta nuorempana - on jo liian vanha ja eltaantunut todelliseksi lolitaksi? Ja kenties pitkä aikuinen ystävyys on paljon kovempi juttu kuin hetkellinen muusaekstaasi? 

Kissinvillat!

---

Muutamaa päivää myöhemmin samaisella kalliolla ystävien seurassa. Helteinen sunnuntai, kesän kaamein kanuuna. Aistit tavanomaistakin herkemmässä. Ja tietysti juuri tuona iltapäivänä kalliolla patsastelee toinen toistaan salskeampia miekkosia. Silkkaa kidutusta klassisen darrapanetuksen keskiössä kärvistelevälle varhaiskeski-ikäiselle, joka ei oikein enää tiedä, mihin katseensa kohdistaisi. Hän päätyy tuijottamaan lyyrisesti merta. 

Vilkkusilmäisyys ja lämmin hymy ovat kuitenkin huomattavasti kovempaa valuuttaa kuin moitteeton varsi. Esimerkiksi kalliolla käyskentelevä, suorastaan veistoksellisen raamikas suomenruotsalainen blondi ei sytytä, sillä mies on niin täynnä itseään, varttaan ja lihaksiaan, että edellisen päivän fisut tuntuvat taas nousevan kurkunpäähän.

---

Mikä ihme sitten tekee miehestä seksikkään? Jaa-a. Sen selittäminen tuntuu välillä silkalta avaruustieteeltä. Ilokseen sitä kuitenkin huomaa, miten seksikkyysskaala vain laajenee vanhemmiten. Ilkeäkielinen toteaisi tähän, että valinnanvaraa on nykyään vähemmän.

Niin. Vaikka monen ikätoverini elämä kääntyy yhä enemmän kohti kotia, ydinperhettä tai ydinperheen korviketta nimeltä ura, haluan silti uskoa sinnikkäästi, että kadulla, baarissa tai lähikaupassa voi yhä kävellä vastaan ihan mitä tahansa.

Ainakin omaan elämääni herkullisimmat tyypit ovat usein tulleet ihan takavasemmalta. Tai keittiön kautta. Toki "työvoitto" pitkään mieltä kaihertaneen/kuumottaneen tyypin suhteen maistuu aina julmetun makealta. Mutta vielä hienompaa on antaa jonkun yllättää aivan yllättävässä tilanteessa. Ja yllättää samalla itsekin.

---

Niinpä niin. Viime viikonloppuna Kalevankadulla päästin mojovan yllärin käsistäni, kun vastaan kävelee ihana mies, joka kysäisee neuvoa Yrjönkadulle. Sen jälkeen hän tekee vielä tikusta asiaa... mutta itseään impulsiivisena luonnonlapsena pitävä varhaiskeski-ikäinen ei jostain syystä tartu tuhannen taalan paikkaan. Täydellinen jäätyminen! 

Parikymmentä metriä myöhemmin kaduttaa ja käännähdän katsomaan taakseni. Komistus on myös pysähtynyt ja katsoo hymyillen takaisin. Silti jatkamme molemmat matkaa - vain pysähtyäksemme taas kohta samaan aikaan katsomaan toisiamme. Miten elokuvallista! Sama toistuu vielä kolmannen kerran, minkä jälkeen hänen viehättävä figuurinsa katoaa kadunkulman taakse. Vaikka hyvässä romanttisessa filmissä hänen kuuluisi muutaman minuutin päästä juosta minut kiinni. 

---

Näinkin on käynyt. 

Praha, Mala Strana. Helteinen elokuun iltapäivä vuonna 2000. Maleksin puistossa mietteissäni, kun näköpiiriini askeltaa pitkä ja ristiverinen nuorukainen, jolla on lautasen kokoiset taivaansiniset silmät ja maailman ihanin ilkikurinen hymy. Ohitamme kuitenkin toisemme ja jatkamme matkaa. Kalevankadun episodin tavoin pysähdymme pari-kolme kertaa katselemaan toisiamme. Elokuvallista semikaukoromantiikkaa parhaimmillaan.

Ja vain pari minuuttia myöhemmin hän juoksee minut kiinni. Cesar. Uruguaysta.

Siitä alkaa huikean hauska iltapäivä: pari kylmää Urquellia puistossa, pitkäksi venähtänyt lounas, villisti polveilevaa keskustelua elämästä ja ihmissuhteista ja kirjallisuudesta ja kaljasta ja matkustamisesta ja bändeistä ja eteläamerikkalaisista ja eurooppalaisista. Päivä tummuu illaksi, maaninen jutustelu tyrehtyy. Aamuyöllä jokirannassa päätän kuitenkin palata retkeilymajaani enkä lähde jatkamaan hänen kanssaan Etelä-Eurooppaan.

Vaikka Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä Rakkautta ennen aamua on elokuvana hivenen epäuskottava, se toimii. Juuri siksi, että juonikuvio perustuu yllätykselliselle kohtaamiselle, välittömälle viehättymiselle ja spontaanille sanailulle. Eikä ennakkoon speksatulle tapaamiselle junan ravintolavaunussa.

Kehonkuvista ja kuvauksellisista kehoista

Lehteilen postiluukusta tupsahtanutta H&M:n syyskuvastoa. Kauniita, sopusuhtaisen hoikkia ja vielä elinvoimaisen oloisia malleja. Mutta sitten havahdun todellisuuteen. Nyt on heinäkuu. Ei vaan PYSTY vielä ajattelemaan syksyä.

Viisas nainen tietysti hankkisi talvitakkinsa jo nyt. Mutta minä en voi. Haluan elää illuusiossa, jossa puut vihertävät läpi vuoden. Haave-Suomessa, jossa vähäpukeiset jolpit kisailevat auringonkilossa ja polte kuumottaa paljaalla iholla vielä pitkään päivänlaskun jälkeenkin. Maailmassa, jossa ei tunneta takkia saati sitten sukkia. Sillä jos minulta kysytään, sukat ovat eräs maanpäällisen saatanallisuuden ilmentymistä. Ja niiden käytön sekä kansallisen melankoliamme välillä vallitsee selkeä syy- ja seuraussuhde.

Viisas nainen hankkii muutkin talven lämmikkeensä nyt. Karhumaisen sylin, joka suojelee elämän viimoilta. Rakastajan, jonka ansiosta viikonloppuisin ei tarvitse poistua sisätiloista. Kesällä tällaisen parinmuodostuksen luulisi käyvän helpommin, kun kehonkieli tulee avuksi. Speedoissa erektioita on vaikeampi peitellä. Bikinit ovat pikkuruisia, helmat kosiskelevan lyhyitä ja leyhyviä. Jokainen normaalilla halukkuudella siunattu mies havahtuu viimeistään siihen, kun hetkellinen kylmä tuulenviri nostaa liivittömän naisen nännit ihanasti pystyyn. Ja vaikka kyseessä on vain koleusperäinen realiteetti, moni miekkonen tulkitsee sen juuri itseensä kohdistuvana kiihottuneisuuden osoituksena. Ja kenties hyvä niin. Ainakaan stadissa ei ole tylsää!

Maalaisromantiikan ilmenemismuotoja en niin tunne, mutta kaupungissa koko katukuva on jotenkin lempeämpi, terveellä tavalla vilkkusilmäisempi. Kaduilla ja rannoilla askeltaa vastaan toinen toistaan salskeampia koiraita. Samoja tallaajia kuin talvellakin, mutta he vain näyttävät erilaisilta. Rennommilta. Kuumemmilta.

---

Seksikkyys ei olekaan koosta, väristä, pituudesta, muskeleista, vaatteista tai varallisuudesta kiinni. Se on jotain paljon kokonaisvaltaisempaa. Kimmoisa käynti on toki aina plussaa, mutta miehen todellinen kuumuus on suoraan verrannollinen katseen intensiivisyyteen, reaktiivisuuteen sekä ympäröivän tilan hallintaan. Jo silmistä, artikulaatiosta ja kehon painopisteistä voi tunnistaa kekseliään rakastajan. Moni meistä kuolaa klassisen kärjellään kävelevän kolmion perään, mutta suvunjatkamismielessä leveät hartiat ovat yhtä hyödyttömät kuin treenattu hauis. 

Toisilla meistä on äänifetissi. Itsekin tunnen muutaman ulosanniltaan niin valloittavan miehen, että pyydän heitä vain puhumaan ja puhumaan. Ääninirvanan kyllä tunnistaa, kun sellaiseen pääsee.

Kaikesta huolimatta muutamat ystäväni naljailevat ikuisesta mieltymyksestäni nuoriin karkkipoikiin. Ei pidä paikkaansa. Elämän suola maistuu paljon paremmalta kuin ylenpalttisen makea mieshattara. Vuosien karttuessa skaala laajenee. Ja se on tervettä, vaikka ilkeämieliset voisivatkin kutsua sitä (ällö)realismiksi. Aika juoksee, kello tikittää - siis niillä, joilla se tikittää - ja vapaana teutaroivat vaihtoehdot käyvät vähiin. Ei ole enää loputtomasti mahdollisuuksia uusiin alkuihin. 

Me vanhenemme. Jo nettideitti-ilmoituksia selailemalla huomaa sen, miten ikäisemme miehet etsivät selvästi itseään nuorempia naisia. Ja tämä väitehän perustuu sitten VAIN kuulopuheisiin. Omakohtainen ikäsyrjintäkokemus puuttuu. Vielä toistaiseksi.

Näin jalkavammaa potiessa olisi tietysti tuhannen taalan paikka ottaa ne ensiaskeleet nettideittailun ihmeellisessä maailmassa. Paljon lupaava kuva kehiin vaan ja menoksi. Tai ihan neutraali perusfotokin näkyy riittävän: ainakin eräs tuttavani sai heti kättelyssä peräti tusinalta mieheltä stondiskuvan. 

Mutta ehkä se seuralainen tosiaan kannattaisi hoitaa nyt, kun vielä on kohtuukuosissa? Sillä vaikka haluan suhtautua railakkaan huvittuneesti meihin naisiin kohdistettuihin ulkonäkövaatimuksiin, mieltä kalvaa toisinaan turhamainen ja naurettavan narsistinen pelko siitä, että treenaamattomuuden myötä sitä alkaa paisua kuin pullataikina. Niin. Meillä kullakin on pinttymämme. Minä haluan elopainoni alkavan vitosella. Järkeä tai ei, kai se on itselle jonkinasteinen elämänhallinnan mittari. Ja länsimainen kauneusihanne ON eittämättä armoton: etenkin sen amerikkalainen, maitorauhasten käytännön funktiosta täysin vieraantunut versio. Sille ei pysty olemaan tyystin immuuni, vaikka kuinka haluaisi profiloitua piittaamattomana toisinajattelijana.

Ystävä- ja tuttavapiirini pursuilee erimuotoisia, toinen toistaan upeampia naisia. Joista jokaisella on omat kummalliset pinttymänsä. Joku ei pidä kaulastaan, toinen pohkeistaan, kolmas varpaistaan. Itse aloin käyttää hameita vasta parikymppisenä, sillä tietoisuus cowboysääristä painoi teinin mieltä. Edesmennyt mumminikin aina säälitteli "kohtaloani" ja käski painamaan sääriluita tiukemmin yhteen. Sen ikäisellä kuulemma ne olisivat vielä voineet oieta. Jostain kumman syystä onnistuin kuitenkin aina välttymään pahimmilta ulkonäköneurooseilta. Hiuskriisipäiviä toki oli. Ja silloin linnoittauduin kylpyhuoneeseen. Jätinpä parina päivänä menemättä kouluunkin. Kelatkaa, minä.

---

Painonhallinta on myös valintakysymyksiä. Valitsenko mieluummin täyteläisesti kaartuvan poven vai kahvattoman vyötärön? Niin surullista kuin se onkin, kilot tapaavat karista ensimmäisenä rintavarustuksesta. Jos tähtään siis pyykkilautaan, saan sanoa hyvästit kurvikuningattaruuden rippeillekin. Silti kieltäydyn yhä uskomasta lauseeseen:

Rasvaa ei voi polttaa paikallisesti.

Noin 28-vuotiaaksi saakka sitä sai mättää pizzaa ja litkiä keskaria ihan mielin määrin. Eikä mikään näkynyt/tuntunut missään. Nyttemmin ääni kellossa on muuttunut. Ja hyvä niin. Ainakin ruokavalio on siinä sivussa muuttunut terveellisemmäksi. Ja suhde alkoholiin eurooppalaistunut. Boring. Mutta unituntien tilastointiin en sentään lähde. Joku raja.

Olen myös aina haaveillut suurista bambinsilmistä, vielä pidemmistä sääristä sekä jyhkeän kreikkalaistyyppisestä tuulenhalkojasta. Siitäkin huolimatta, että suosikkihopeakettuni mielestä ulkoisesti ihaninta minussa on juuri Bischofshofenin luonnonmäkeä muistuttava nenä. Ja koko sivuprofiili ylipäätään. Mutta kun kettu on jolkottanut vapaana liian kauan, siihen ei tehoa edes ihanan hyppyrinenäinen, sopivan sitoutumiskammoinen sosiologi.

Tässä vaiheessa henkilöhistorioihimme mahtuukin jo monenmoista kapellimestaria. Mutta vain tahtipuikon lopullisesti kadottanut mies tilittää tutustumisvaiheessa entisistään. Tai vertailee uuden naisystävänsä olemusta eksiensä muotoihin. Käsi sydämellä, miehet: en usko teidänkään kiljahtelevan riemusta, jos uusi ihastuksenne vertailisi sukukalleuksianne edellisten miesystäviensä elimiin. Silloin liikutaan erittäin delikaatilla alueella, mieheyden pyhässä ytimessä. Sitä paitsi kyseessä on muutenkin ennen kaikkea tyylipistelaji. Jos minä olisin mies, kilvoittelisin ennemmin väkevällä taiteellisella ilmaisulla kuin teknisesti puhtaalla mutta hengettömällä suorituksella. 

Ja heti kun jalkani on ehompi, lupaan mennä sinne Looseen skannailemaan niitä viriilejä kakskaseja. Pipopäiden kohdalla kun se voi tarkoittaa yhtä hyvin ikää kuin farkkujen tuumakokoa. Senteissä riittää paljon vähempikin.

Kaiken takana on nainen. Tai miesmuusa kukkeimmillaan.

Kevät 1993, Mankkaa. Tuijotan aaneloselle raapusteltuja englanninkielisiä laineja. Nuo klassista highway-romantiikkaa uhkuvat lyriikat ovat kauniit, mietitytkin, ja ne rimmaavat kivasti… mutta angstinen 19-vuotiaan mieleni ei juuri tuolla hetkellä halua ymmärtää biisitaiteen päälle. Niinpä musiikilliseen intohimoon perustuva orastava kaverisuhde nuorukaiseen päättyy ennen kuin ehtii alkaakaan.

---

Näin pari vuosikymmentä myöhemmin ilahtuisin suunnattomasti, jos joku intoutuisi tekemään minusta biisin. Tai edes kertsin. Vaikka saammehan me toki nykyään nauttia hieman toisenlaisista, ajoittain riemastuttavistakin sävellyksistä erinäisten pikkutunneilla avautuvien chat-ikkunoiden muodossa.

Eikä lemmenluritusta ole mikään pakko pukea sävelten muotoon. Kuulaan intohimoisesti soiva tekstinpätkä ajanee saman asian. Rakastavin anekdootein höystetty kafkalaisen tiivis lemmennovelli osuu suoraan ihon alle aivan kuten hienosti resonoiva musiikki parhaimmillaan. Runoudesta en mitään ymmärrä, mutta jos säkeet palavat aidosti, sen tunnistaa epäpoeettinen maallikkokin. 

Ja jos kirjaimilla leikittely tuntuu heprealta, voi intohimonsa aina ilmaista siveltimen vedoin tai kameran linssin suosiollisella avustuksella. Sillä uskallan väittää, että lehtevä kotikaupunkimme pursuilee toinen toistaan lahjakkaampia, hieman väärinymmärrettyjä urbaaneja trubaduureja, kynäniekkoja ja muita yön kaunosieluja, joiden luovuus vain etsii sopivaa purkautumiskanavaa.

Moni rockin ja popin historiaa vavahduttanut sävelmäkin olisi jäänyt tekemättä ilman palavaa rakkautta naiseen. Kenties kaikkien aikojen mieleenpainuvimpaan riffiin perustuva Sweet Child O' Mine ei olisi koskaan syntynyt, elleivät nuori Axl Rose ja hänen silloinen mielitiettynsä Erin Everly olisi ajaneet toisiaan hulluuden partaalle. Samoin George Harrisonin kirjoittama Beatles-helmi Something sikisi sitkeästä rakkaudesta viehkeään malliin Pattie Boydiin, siinä missä Lenny Kravitzin yhä menestynein (ja allekirjoittaneen mielestä hienoin) laulu It Ain't Over 'til It's Over syntyi tyyliniekan vähintään yhtä sitkeistä tunteista näyttelijä Lisa Bonetiin. Tuskinpa Leonard Cohenin sävykäs Chelsea Hotelkaan olisi nähnyt päivänvaloa ilman lyhyttä kohtaamista erään rock-historian riipaisevimpia tulkintoja esittäneen, päihteisiin ennen aikojaan menehtyneen, kampuksen rumimmaksi mieheksikin tituleeratun naispuolisen raspikurkun kanssa. 

Näitä esimerkkejä on niin runsaasti, ettei yksi ihmiselämä taida alkuunkaan riittää niiden kartoittamiseen.

Matti ja Teppokin sen tiesivät. Kaiken takana ON nainen.

Vaan miksipä en itse tekaisisi tunteellista pianokappaletta jonkun sisäistä skaalaani järisyttäneen kaksilahkeisen kunniaksi? Ennen pitkäähän minusta kehkeytyy kuitenkin myös kuusikielisen finessit hanskaava taituri, joka riffittelee jolpit tainnoksiin tielleen sattuvissa tuvissa ja tavernoissa.

En siis odota lemmekkäitä lyriikoita, aktilupausta hehkuvaa kitarasooloa tai hienostunutta pokausenergiaa tihkuvaa partituuria, vaan hankin ihkaoman miesmuusan. Ja alan säveltää. Tai ainakin sanoittaa. Sillä rakkauslaulu viikossa pitää terveenä. Ja muusan tyytyväisenä. Nuo sopivat muusakohteet vaan täytyy ensin identifioida.

---

Lahjakkaasta nuorukaisesta tuli muuten sittemmin ansioitunut singer-songwriter, joka  kiertää pumppuineen rapakon tuollakin puolen.

Liveakteista parhaimmillaan

Kalasatama. Härmäläinen kesä huikeimmillaan. Yksi vuoden odotetuimmista tapahtumista. Ilmassa kihelmöi: ensimmäinen Foo Fighters -keikkani on enää runsaan puolen tunnin päässä. Iik.

Musiikkia syvästi rakastavana tyttönä olen nirvanassa. Ystäväni huomauttelee tuon tuosta, että ympärillä heiluu lukuisia ihania miekkosia… mutta normaalisti valpas jolppitutkani on auttamattomasti snooze-moodissa. Sillä hyvän keikan ollessa käynnissä en enää kuule tai näe muuta. Musikaalisen suvun kasvattina sekä strategiset vuotensa Tavastian lattiaa kuluttaneena tyyppinä liki fanaattinen suhtautuminen liveakteihin taitaa kulkea veressä. 

Myönnän silti, ettei suhtautumiseni illan antiin ole puhtaan musiikillinen. Nimittäin seuratessani Dave Grohlin  energistä lavameininkiä, rehellisen piiskaavaa kitarointia, uljaana soivaa ääntä sekä rennon seksikästä käyntiä, olen täydellisen vakuuttunut siitä, että tämä intensiivistä maanläheisyyttä huokuva rock-eläin jaksaa painaa kammarin puolellakin. Ja pitkään. Onhan heppu oivaltanut asian ytimen yhtyeensä ehkä hienoimmin sykkivän kappaleen päätösvärssyssä:

The only thing I'll ever ask of you

You've got to promise not to stop when I say when.

Hyvin rokkaava rakastaja ottaa siis ohjat käsiinsä ja virittää instrumenttinsa huipputilaan. Eikä kuuntele vikiseviä vastalauseita tai sievisteleviä soraääniä.  Ja  (ideaalimaailmassa) seuraavat lakanaleikit vedetään muuten Foo Fightersin tahtiin.

Kaikesta tästä ajatuksellisesta hekumoinnista huolimatta loppuilta sujuu vallan muissa merkeissä. Loosessa olisi eittämättä ollut yksi kesän herkullisimmista kattauksista, mutta jostain syystä löydän itseni keikan jälkeen piskuisten korttelikapakoiden ykkösestä, Pikku-Vallilasta. Ja niin rokkarien, tukkajumalien ja ihanien pipopäiden bongailun sijaan ilta taittuu aamuyöksi kuppiladebatissa Panu-nimen etymologista alkuperää jäljittäessä. 

Ja kun maailmaa monesta vinkkelistä nähnyt, lämmintä isällistä viisautta hehkuva baarimikko tokaisee leikkisästi, että taskussa olisi vielä muutama hirtehinen puujalkavitsi jäljellä, väläytän hänelle suloisimman hymyni ja mietin, kuinka ylimaallisen hieno kaurismäkeläinen hetki tuo onkaan. 

Niinpä - ytimen houkutusten sijaan - pirssi tuo kotoisiin maisemiin onnellisten saarelle. Riisun korkkarit, askellan rantaan ja painan varpaani hiekkaan. Makaan silmät kiinni ja kuuntelen. Meri on miltei rasvatyyni. Suven sereniteetin rikkoo vain paikalle pelmahtanut lokkikatras.

Ja pian aavan takaa kantautuu viestejä, jotka kutsuvat uusiin seikkailuihin. Tähän kesään sopii vielä monta ulkosalla tapahtuvaa liveaktia.

It's times like these you learn to love again.

Suukko sinulle, Dave.

Kanervikko soi, ketut hopeoivat

Nyt se on nähty. Nimittäin kesän ensimmäinen ulkoilma-akti. Rauhallisen sunnuntailenkin katkaisee hieman tukahdutettu ääni, josta ei voi erehtyä. Ohitan kuitenkin rantahetteiköllä puuhastelevan nuorenparin korrektisti. Ja hymyilen itsekseni. Tekee mieli antaa kesäimpulssejaan noudattaneelle pariskunnalle kunnon peukkusaldo.

Siksi on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka vetävät herneen nenään neljän seinän ulkopuolella tapahtuvista lemmenosoituksista. Näillä leveysasteilla suvi on niin lyhyt, että ulkoilmapelehtiminen pitäisi suorastaan kirjata perustuslaillisiin kesäoikeuksiimme. Katukuvassa on hyvää vibaa, ja kulttuurin äkillinen fyysisyys saakin läimähtää silmille ihan huolella. Minä ainakin ilahdun urbaanien ansojen ja taunojen kanervikkoromantiikasta.

---

Vaikka saarivaltio saattaa olla maailman parhaita paikkoja SF-henkiselle mättäikön pöllyttämiselle, on aika tehdä ajatusmatka sillan toiselle puolelle. Ja katsastaa myös konkreettisesti mahdollisimman pian Loosen herkkutarjotin. Monet viime vuosien parhaista baari-illoista on näet vietetty juuri kesäisessä Loosessa. Eikä "parhain" tässä tarkoita välttämättä mitään sopimatonta. Tietenkään. Loosessa voi kesäisenä arki-iltana rakastua vaikka ihanaan kanadalaisrumpaliin. Ja hekumoida seuraavat päivät lapsellisella ja itsekkäällä ajatuksella siitä, mitä hotellijatkoilla olisi voinut tapahtua. 

No, voimakkaan perheellisistä miehistä on tyylikästä pysyä erossa. Eli skipata jatkoilut kokonaan.

Varhaiskeski-ikäiset minämme tiedostavat myös sen, että Loosesta irtoaa lähinnä sellaista maksimissaan 28 vuoden ikäistä salskeutta. Se on kuitenkin huomattavasti korkeampi mediaani kuin näillä 00200-hiekalla ihanasti kisailevilla rantaleijonilla, jotka syksy korjaa mennessään. Kenties olisikin syytä puhua ennemmin leijonanpennuista? Muotovalioitahan nuo ovat, monet, mutta harjaantuneelle esteetikolle riittää, kun antaa katseensa viistää leijonanharjan pinnassa. Ja jatkaa matkaansa kehityskelpoisten laumaeläinten keskuudesta omanikäisempien pariin. 

Jo kymmenisen vuotta sitten lainasin muuten lääketieteestä (tarkoitusperiini soveltaen) hyvän prognoosin käsitteen nimenomaan tällaisia nuorukaistilanteita varten. Eräs 90-luvun  viime hetkien keskustelu hyvän frendin kanssa kulki jotakuinkin näin:

"Onks ihana?"

"No on. Mä sanoisin et hyvä prognoosi."

"Jatketaanks siis matkaa?"

"Joo, jatketaan. Antaa hyvän kasvaa rauhassa."

---

Toinen vaihtoehto näille tuleville petoeläimille ovat ohimoilta hopean sävyissä välkehtivät charmöörit. Itselläni on ollut ilo tuntea elämäni aikana muutama hirtehisen hauska, konekiväärimäisen nopea ja fyysisestikin erittäin vetävä hopeakettu. Näistä ei kuitenkaan koskaan ole syntynyt "sellaisia" rakkaustarinoita. Kiintymystarinoita toki. Ja tarinoita, jotka ajan saatossa myös osoittavat, miten vaikeaa miehen kanssa on olla puhtaasti "vain" ystävä. Sigh.

Viitisentoista vuotta sitten Aimee Mann lauloi typistetyn upeasti hopeaketturomantiikasta Mr Harris -kappaleessaan: siitä, miten yhteisiä vuosia lienee jäljellä enää 10-15. Itse en osaa ajatella noin pitkälle. Mutta ennakkoluulottomana eläimenä otan mieluusti vastaan kesävinkit siitä, missä patsastelee tämän stadin hopeakettujen kerma. Ja lupaan raahautua paikalle täydessä tällingissä ja sosieteerata varhaiskeski-ikäisen latinoryhtisen viettelijättären tavoin kuin fisu väärässä akvaariossa. Illasta saa varmasti - jos ei muuta - niin ainakin blogattavaa. Ja avoin mielenmaisema on kesävarusteiden ykkönen.

Jotkut meistä saattavat epäillä hopeakettujen turnauskestävyyttä, mutta eiköhän sekin ole pitkälti yksilöllistä. Muutenkin koko mies on aina valmis -ajatus tuntuu kovin yksioikoiselta ja aikansa eläneeltä myytiltä. Ei tarvitse kuin muistella lukuisia elämän varrella kuultuja tarinoita, niin huomaa väitteen naurettavuuden. Miksi ihmeessä miehen pitäisi olla ehta machine, jonka halukkuuteen ja aktiivisuuteen mitkään ulkoiset tekijät eivät saisi vaikuttaa? Työperäinen stressi rasittaa miestäkin, samoin yyberfyysiset harrastukset, rikkoutuneet avioliitot tai ruuhkavuosien perhe-elämän koordinointi. Ja kai (nuorellakin) miehellä voi olla päänsärkyä? Vai voiko? Omalle taipaleelleni elämä on tosin heittänyt melkein vain ja ainoastaan partiomaisen terhakkaa ideologiaa ihailtavan tinkimättömästi noudattavia miekkosia, mutta Murphyn lain nimissä tämä tendenssi tulee kääntymään. Ennemmin tai myöhemmin. Ja se surettaa jo etukäteen. 

Meistä vaan on tullut/tulossa vastuullisia aikuisia. Enää ei ehdi lakanaleikkiä 24/7…ja olla kroonisesti myöhässä luennoilta tai duunista. Realiteetit, nuo kirpaisevan ihanat aikuisuuden realiteetit. 

Sen vuoksi ainakin lomalla suomalaisen pitäisi saada heilua missä ja miten tahansa. Ja varastoida itseensä tarpeeksi kanervikkoenergiaa näännyttävän pitkää semiarktista talvea, huonosti hiekoitettuja katuja, autojen raspaamista, kirkasvalolamppuisaa arkea, Länsiväylän ruuhkia ja loputonta palaverivirtaa varten. Piste.

Ai niin. Iloisen tissimiehen vuoden eittämätön kohokohta, se Naisten kympin alkuverryttely, on jo taaksejäänyttä kevättä. Mutta muuten he, aivan kuten läheiset lajitoverinsa sääri- ja pyrstömiehetkin, elävät vuoden parasta aikaa. Ja annettakoon heille se ilo. Vaikka miehet ovatkin ensi sijassa kiinnostuneita sisäisestä kauneudestamme. Toki. Niinhän mekin pukeudumme ja ehostaudumme vain itseämme varten.

Ensi viikolla Looseen. Tai Tornin American Bariin. 

Mökissä istuminen saa nyt riittää.

Liikaa olemisesta ja vähän muustakin

Ystäväni imaisee savukkeestaan korostetun pitkät henkoset ja puistelee päätään. Hänen hartialysynsä hipoo täydellisyyttä. Pieni mutta sitäkin merkittävämpi romanssi on kohdannut äkkikuoleman. Lakoninen kysymys jää leijumaan ilmaan savukiehkuroiden keskelle.

"Miks mä en muka riittänyt sille?"

Eletään 90-luvun puolivälin lamanjälkeistä aikaa. Aikaa, jolloin oltiin vielä nuoria. Ja kauniita. Ja sekaisinkin. Aikaa, jolloin kolmikymppisyys siinsi jossain epämääräisessä, ankeutta hohkaavassa hamassa. Aikaa, jolloin söpöjen jolppien ja tukkajumalien tapailu ja niihin ihastuminen – sekä vihastuminen – oli vielä todellista arjen taidetta vailla luovalta deittailukulttuurilta parhaan terän taittavaa perheenperustamispaniikkia.

Hetkeäkään empimättä lohdutan ystävääni täysin päinvastaisella ajatuksella.

"Äh, ei se nyt tosta johdu. Sä vaan taisit olla sille ihan LIIKAA." 

Tuo liikaa-ajatus on sittemmin jäänyt kaihertamaan mieltä. Se on kirvoittanut lukuisat ruokottomat naurut, pelastanut monelta ylenpalttiselta sielunpalolta ja innoittanut hetkelliseen miesvihaan. Riehakkaimmissa kuppilaparlamenteissa sitä on jopa yritetty pukea aidon teoreeman tai kolmikärkimallin muotoon.

---

Vuosi 2011. Nelikymppisyys lähestyy. Opiskeluaikojen sulokas seilaaminen ja hetkessä eläminen on muuttunut kalenterin masteroinniksi ja tapaamisten sopimiseksi viikkoja, jopa kuukausia, etukäteen. Yök. Spontaanit kyläilyt ja öiset jatkoilut ovat vähentyneet minimiin. Blaah. Puhuttelunimi on lopullisesti muuttunut tädiksi. Inhaa. Ja ne kakskasi-tuumaiset farkut eivät enää solju wanhaan malliin pepun alatahkon ylitse. Osui ja upposi.

Miehet kuitenkin katsovat yhä kaduilla ja kuppiloissa intensiivisesti silmiin (tai niin me luulottelemme). Ja me vastaamme katseisiin entistä intensiivisemmällä julkeudella. Muodikas puumakarisma tekee tuloaan, vaikka leopardiprintteihin emme kajoa ennen kuin käymme viittäkymmentä. 

Näistä katsekontakteista syntyy todellisia rakkaustarinoita. Tai muutaman kuukauden jälkeen omaan mahdottomuuteensa kaatuvia päivänvaloa kestämättömiä salasuhteita. Ensin kaikki tuntuu suht kivalta, kunnes jossain alkaa mättää. Mietimme missä vika, analysoimme tilanteet puhki, haemme osviittaa kanssasisarilta ja naistenlehdistä ja empaattisilta baarimikoilta ja gay-ystäviltä ja elämäntaito-oppaista ja ennustajilta ja joogasaleilta. Teemme hartiavoimin töitä ja luomme niin monimutkaisia syy- ja seuraussuhteita sekä selitys- ja tulkintamalleja, että Pentagonin suojausjärjestelmätkin kalpenevat niiden rinnalla. Vaikka kaiken aikaa kyse on vain siitä yksinkertaisesta mutta kirpaisevasta tosiseikasta, että olemme LIIKAA.

Parhaimmillaan liikaa oleminen on olemisen muodoista viehättävimpiä. Sen kuvaavin synonyymi on vastustamattoman roisina hersyvä kosmopoliittinen hiprakka, jolloin maailma tuntuu ihan vitun ihanalta. Ja oleminen niin mahdottoman keveältä, että silmissä kipunoi. On fantastista olla upea ja nokkela glamour-kissa (siis oikeasti eikä sellaisena kuin Jutta Urpilainen erään iltapäivälehtemme taannoisessa pikkujoulunumerossa). Sellainen kaiken ymmärtävä finessikuningatar ja koko kulmakunnan inspiraationlähde. 

Liikaa olemiseen likeisesti liittyvä hurmaaminen ei tarkoita lakanaleikkejä, vaan sietämättömän kuplivaa, peruskoiraiden hitaudella leikittelevää humorismia, jota moni kaksilahkeinen ei kuitenkaan voi vastustaa. Kokonaan oma alalajinsa ovat sitten patologiset pelimiehet, jotka säkittävät hetkessä kouliintuneimmatkin liikaaolijat. Näistä on opittu. Samoin kuin prameista samppanjabaareista, joissa tarjoilija kieltäytyy tuomasta pähkinöitä vielä toisenkaan huomauttamisen jälkeen.

---

Matkataanpa kuitenkin henkäyksenkeveästä tyttövipellyksestä yleisemmälle tasolle. Liikaa oleminen voidaan siis typistää kolmeen pääulottuvuuteen: 

1) Jos olet kaunis/seksikäs/viehkeä/aistillinen/fyysisyyttä alleviivaava nainen, se sinulle sallittakoon. Ja sitä sinulta myös toivotaan. Kunhan muistat verhota avoimen vihjailevat viestit säädyllisen flirtin kaapuun – ainakin pilkkuun asti. Aamen. 

2) Jos edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi olet nopea, terävä ja joltisenkin sivistynyt, homma menettelee vielä, kunhan et ryhdy pisteliääksi tai erehdy tahkoamaan liian nasevaa stooria. 

3) Mikäli näiden lisäksi satut kuulumaan armoitettujen läpänheittäjien, perverttisen huumorin ystävien ja sarkastikkojen klaaniin, peli on menetetty. 

Moni koiras nimittäin haluaa nätin, kuuman, fiksun, huumorintajuisen, viisaan, itsenäisen ja vieläpä menestyneenkin naaraan... mutta jos nämä kvaliteetit ylittävät reippaasti hänen omat vastaavansa, mies perääntyy. Toki kaupungissamme on lukuisia poikkeuksellisia miesvalioita, joita särmikkäät liikaaolijat erityisesti kiihottavat. Jos tällainen herkku sattuu reitillesi, tartu empimättä täkyyn. Sillä muuten joku toinen tekee sen puolestasi.

---

Olen haastatellut aiheesta monia fiksuja koiraita, ja saamani vastaus on ollut poikkeuksetta sama. P-E-L-K-O. Vedotaan siihen, että mies on pohjimmiltaan pieni, fragiili ja verrattain foobinen olento, joka kuitenkin haluaa olla iso ja merkittävä, naarastaan suojeleva alfauros. Liikaa olemiseen mieltyneet kukkotytöt eivät aina sovi siihen pirtaan. Ja yhden yön orkideoille ei välttämättä soitetakaan uudestaan. Mikä pettymys! Me kun luulimme, että kyseessä olisi intro huikealle lakanoidenpöllyttämisajanjaksolle.

Vuosia myöhemmin moni näistä miekkosista tulee sitten itkemään tekemäänsä "virhettä". Liikaaolijan halukkuus kyseistä kaksilahkeista kohtaan käy kuitenkin siinä vaiheessa jo säästöliekillä.

Tässä kohden lienee paikallaan täsmentää, että aidot liikaaolijat eivät suinkaan ole miesvihaajia. Päinvastoin. He rakastavat miespopulaatiota koko pienestä sydämestään. Suunnattomasti. Puhtaasti. Ja vilpittömästi. Ja etsivät väsymättä sen seasta sopivasti liikaa olevaa miestä. Älyllistä timanttia, nokkelanhauskaa sanailijaa ja yltiöfyysistä koiraan ilmentymää. Tai itse asiassa heidän ei edes tarvitse etsiä. Totta kai liikaa olemiselle perustuva elämänmuoto heittää moisen persoonallisen ja naisellisesta liikaa olemisesta roihahtavan alfauroksen eteen. Tietenkin. Onhan yksisarvisiakin olemassa.  

Jos liikaaolija lopulta päätyy parisuhteelliseen tilaan, siellä vaanivat uudet vaarat. Vannoutuneimmatkin liikaaolijat narahtavat herkästi sudenkuopista tyypillisimpään. Se on leidit kuulkaas niin, että harva rakastunut mies tinkii duuneistaan tai harrastuksistaan. Ehei. Ei, vaikka lakanoissa kiehnäisi alituista juoksuaikaa elävä metsän ykköskissa. Me arvon leidit sen sijaan herkästi muokkaamme omia menojamme siten, että saisimme viettää mahdollisimman paljon aikaa rakastettumme kanssa. Tai sen, jota (erheellisesti?) rakastetuksemme kuvittelemme. Ja muutenkin – kenties on vielä liian varhaista puhua rakastetusta? Siksi lanseeraan kieleemme initiaatiovaiheen lemmenhuumaa kuulaasti heijastelevan sanan ihastettu. 

Taival ihastetusta rakastetuksi on usein mutkikas ja kuoppainen. Siksi ihastumisvaiheesta tulisi nauttia täysin siemauksin. Eli LIIKAA. Se kun voi loppua hetkenä minä hyvänsä. Enkä tiedä juuri kurjempaa näkyä kuin liikaaolija, joka miellyttämis- ja sopeutumissyistä yritti hetken aikaa olla hieman vähemmän liikaa. Jos ihastettusi tässä vaiheessa perääntyy, lohduttaudu sillä, että olisit joka tapauksessa ollut hänelle liikaa. Parempi näin kuin esimerkiksi lukuisten yhteisten vuosien jälkeen, kun rakastettusi nostaa kytkintä siitä syystä, että peittoat hänen uuden ihastettunsa 6-0. Kuulemma ihan kaikilla ulottuvuuksilla. 

Descartes'n kuningasajatusta noudattaen on kerta toisensa jälkeen huojentavaa tokaista:

"Ihastan, siis olen olemassa."

--- 

Kaiken tämän magneettisen menon alla asuu pieni huonon maun esteetikko, joka vain halusi rakastaa. Ja joka ei koskaan väsynyt ihmettelemään sitä, miksi niin harva mies tarjoutuu käyttämään kordaria. Niin. Kukapa sitä nyt komeutensa haluaisi elmukelmuun sulloa.