Heinäkuun lopun iltapäivä Lauttasaaren kärjessä. Otan aurinkoa, uin, lueskelen, torkahtelen. Huomaan silti erään vanhan miehen tarkkailleen minua jo pidempään. Kun teen lähtöä rannalta, heppu astelee luokseni, nostaa hatun päästään, esittäytyy taidemaalariksi ja pyytää saman tien mallikseen:
"Sinä olet kovin virtaviivainen nuori nainen. Sellainen, jonka sivellin haluaa ikuistaa."
"Kiitti. Mutta varhaiskeski-ikäinen."
"Saisinko maalata sinut? Työhuoneellani?"
"Hmm. Sisätiloihin mä en kyllä lähde. Ihan jo periaatteesta."
"No toki tässä ulkosallakin voi luonnostella. Kunhan olet alasti."
"Kuule, ei millään pahalla mut mä en nyt lähe tohon…"
"Edes rinnat paljaina? Olkaa ystävällinen."
"Sori, ei onnaa."
Pitäisi varmaan kiusaantua, mutta sen sijaan päätän testata miestä hieman. Kysäisen hänen nimeään, jonka jälkeen käymme pitkähkön keskustelun taiteen ja arjen estetiikan rajapinnassa. Mies surkuttelee edelleen sitä, miksi monelle suomalaisnaiselle ilkosillaan poseeraaminen tuntuu olevan niin suuri issue.
Päätän esiintyä yyberpuhtoisena ja hieman säkissä kasvaneena tyttönä ja vetoan tiukasti periaatteisiini. Samalla valehtelen. Sillä eräälle toiselle varttuneemmalle taiteilijalle näyttäytyisin ilolla vailla rihman kiertämää. Ihan pyytämättäkin.
Ikävä kyllä tuo sielunveli ei tunnu ymmärtävän verevän sielunsisarensa päälle. Ja kaipa sielunsisarkin - joskin viitisentoista vuotta nuorempana - on jo liian vanha ja eltaantunut todelliseksi lolitaksi? Ja kenties pitkä aikuinen ystävyys on paljon kovempi juttu kuin hetkellinen muusaekstaasi?
Kissinvillat!
---
Muutamaa päivää myöhemmin samaisella kalliolla ystävien seurassa. Helteinen sunnuntai, kesän kaamein kanuuna. Aistit tavanomaistakin herkemmässä. Ja tietysti juuri tuona iltapäivänä kalliolla patsastelee toinen toistaan salskeampia miekkosia. Silkkaa kidutusta klassisen darrapanetuksen keskiössä kärvistelevälle varhaiskeski-ikäiselle, joka ei oikein enää tiedä, mihin katseensa kohdistaisi. Hän päätyy tuijottamaan lyyrisesti merta.
Vilkkusilmäisyys ja lämmin hymy ovat kuitenkin huomattavasti kovempaa valuuttaa kuin moitteeton varsi. Esimerkiksi kalliolla käyskentelevä, suorastaan veistoksellisen raamikas suomenruotsalainen blondi ei sytytä, sillä mies on niin täynnä itseään, varttaan ja lihaksiaan, että edellisen päivän fisut tuntuvat taas nousevan kurkunpäähän.
---
Mikä ihme sitten tekee miehestä seksikkään? Jaa-a. Sen selittäminen tuntuu välillä silkalta avaruustieteeltä. Ilokseen sitä kuitenkin huomaa, miten seksikkyysskaala vain laajenee vanhemmiten. Ilkeäkielinen toteaisi tähän, että valinnanvaraa on nykyään vähemmän.
Niin. Vaikka monen ikätoverini elämä kääntyy yhä enemmän kohti kotia, ydinperhettä tai ydinperheen korviketta nimeltä ura, haluan silti uskoa sinnikkäästi, että kadulla, baarissa tai lähikaupassa voi yhä kävellä vastaan ihan mitä tahansa.
Ainakin omaan elämääni herkullisimmat tyypit ovat usein tulleet ihan takavasemmalta. Tai keittiön kautta. Toki "työvoitto" pitkään mieltä kaihertaneen/kuumottaneen tyypin suhteen maistuu aina julmetun makealta. Mutta vielä hienompaa on antaa jonkun yllättää aivan yllättävässä tilanteessa. Ja yllättää samalla itsekin.
---
Niinpä niin. Viime viikonloppuna Kalevankadulla päästin mojovan yllärin käsistäni, kun vastaan kävelee ihana mies, joka kysäisee neuvoa Yrjönkadulle. Sen jälkeen hän tekee vielä tikusta asiaa... mutta itseään impulsiivisena luonnonlapsena pitävä varhaiskeski-ikäinen ei jostain syystä tartu tuhannen taalan paikkaan. Täydellinen jäätyminen!
Parikymmentä metriä myöhemmin kaduttaa ja käännähdän katsomaan taakseni. Komistus on myös pysähtynyt ja katsoo hymyillen takaisin. Silti jatkamme molemmat matkaa - vain pysähtyäksemme taas kohta samaan aikaan katsomaan toisiamme. Miten elokuvallista! Sama toistuu vielä kolmannen kerran, minkä jälkeen hänen viehättävä figuurinsa katoaa kadunkulman taakse. Vaikka hyvässä romanttisessa filmissä hänen kuuluisi muutaman minuutin päästä juosta minut kiinni.
---
Näinkin on käynyt.
Praha, Mala Strana. Helteinen elokuun iltapäivä vuonna 2000. Maleksin puistossa mietteissäni, kun näköpiiriini askeltaa pitkä ja ristiverinen nuorukainen, jolla on lautasen kokoiset taivaansiniset silmät ja maailman ihanin ilkikurinen hymy. Ohitamme kuitenkin toisemme ja jatkamme matkaa. Kalevankadun episodin tavoin pysähdymme pari-kolme kertaa katselemaan toisiamme. Elokuvallista semikaukoromantiikkaa parhaimmillaan.
Ja vain pari minuuttia myöhemmin hän juoksee minut kiinni. Cesar. Uruguaysta.
Siitä alkaa huikean hauska iltapäivä: pari kylmää Urquellia puistossa, pitkäksi venähtänyt lounas, villisti polveilevaa keskustelua elämästä ja ihmissuhteista ja kirjallisuudesta ja kaljasta ja matkustamisesta ja bändeistä ja eteläamerikkalaisista ja eurooppalaisista. Päivä tummuu illaksi, maaninen jutustelu tyrehtyy. Aamuyöllä jokirannassa päätän kuitenkin palata retkeilymajaani enkä lähde jatkamaan hänen kanssaan Etelä-Eurooppaan.
Vaikka Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä Rakkautta ennen aamua on elokuvana hivenen epäuskottava, se toimii. Juuri siksi, että juonikuvio perustuu yllätykselliselle kohtaamiselle, välittömälle viehättymiselle ja spontaanille sanailulle. Eikä ennakkoon speksatulle tapaamiselle junan ravintolavaunussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti