Kevät 1993, Mankkaa. Tuijotan aaneloselle raapusteltuja englanninkielisiä laineja. Nuo klassista highway-romantiikkaa uhkuvat lyriikat ovat kauniit, mietitytkin, ja ne rimmaavat kivasti… mutta angstinen 19-vuotiaan mieleni ei juuri tuolla hetkellä halua ymmärtää biisitaiteen päälle. Niinpä musiikilliseen intohimoon perustuva orastava kaverisuhde nuorukaiseen päättyy ennen kuin ehtii alkaakaan.
---
Näin pari vuosikymmentä myöhemmin ilahtuisin suunnattomasti, jos joku intoutuisi tekemään minusta biisin. Tai edes kertsin. Vaikka saammehan me toki nykyään nauttia hieman toisenlaisista, ajoittain riemastuttavistakin sävellyksistä erinäisten pikkutunneilla avautuvien chat-ikkunoiden muodossa.
Eikä lemmenluritusta ole mikään pakko pukea sävelten muotoon. Kuulaan intohimoisesti soiva tekstinpätkä ajanee saman asian. Rakastavin anekdootein höystetty kafkalaisen tiivis lemmennovelli osuu suoraan ihon alle aivan kuten hienosti resonoiva musiikki parhaimmillaan. Runoudesta en mitään ymmärrä, mutta jos säkeet palavat aidosti, sen tunnistaa epäpoeettinen maallikkokin.
Ja jos kirjaimilla leikittely tuntuu heprealta, voi intohimonsa aina ilmaista siveltimen vedoin tai kameran linssin suosiollisella avustuksella. Sillä uskallan väittää, että lehtevä kotikaupunkimme pursuilee toinen toistaan lahjakkaampia, hieman väärinymmärrettyjä urbaaneja trubaduureja, kynäniekkoja ja muita yön kaunosieluja, joiden luovuus vain etsii sopivaa purkautumiskanavaa.
Moni rockin ja popin historiaa vavahduttanut sävelmäkin olisi jäänyt tekemättä ilman palavaa rakkautta naiseen. Kenties kaikkien aikojen mieleenpainuvimpaan riffiin perustuva Sweet Child O' Mine ei olisi koskaan syntynyt, elleivät nuori Axl Rose ja hänen silloinen mielitiettynsä Erin Everly olisi ajaneet toisiaan hulluuden partaalle. Samoin George Harrisonin kirjoittama Beatles-helmi Something sikisi sitkeästä rakkaudesta viehkeään malliin Pattie Boydiin, siinä missä Lenny Kravitzin yhä menestynein (ja allekirjoittaneen mielestä hienoin) laulu It Ain't Over 'til It's Over syntyi tyyliniekan vähintään yhtä sitkeistä tunteista näyttelijä Lisa Bonetiin. Tuskinpa Leonard Cohenin sävykäs Chelsea Hotelkaan olisi nähnyt päivänvaloa ilman lyhyttä kohtaamista erään rock-historian riipaisevimpia tulkintoja esittäneen, päihteisiin ennen aikojaan menehtyneen, kampuksen rumimmaksi mieheksikin tituleeratun naispuolisen raspikurkun kanssa.
Näitä esimerkkejä on niin runsaasti, ettei yksi ihmiselämä taida alkuunkaan riittää niiden kartoittamiseen.
Matti ja Teppokin sen tiesivät. Kaiken takana ON nainen.
Vaan miksipä en itse tekaisisi tunteellista pianokappaletta jonkun sisäistä skaalaani järisyttäneen kaksilahkeisen kunniaksi? Ennen pitkäähän minusta kehkeytyy kuitenkin myös kuusikielisen finessit hanskaava taituri, joka riffittelee jolpit tainnoksiin tielleen sattuvissa tuvissa ja tavernoissa.
En siis odota lemmekkäitä lyriikoita, aktilupausta hehkuvaa kitarasooloa tai hienostunutta pokausenergiaa tihkuvaa partituuria, vaan hankin ihkaoman miesmuusan. Ja alan säveltää. Tai ainakin sanoittaa. Sillä rakkauslaulu viikossa pitää terveenä. Ja muusan tyytyväisenä. Nuo sopivat muusakohteet vaan täytyy ensin identifioida.
---
Lahjakkaasta nuorukaisesta tuli muuten sittemmin ansioitunut singer-songwriter, joka kiertää pumppuineen rapakon tuollakin puolen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti