Lähellä olemisen sietämättömästä raskaudesta

Muuan ystäväni pohti tässä hiljattain romanttisen rakkauden kuolemaa ja epämuodikkuutta. Ja hän on pitkälti oikeassa. Rakkauden ilmenemismuotoja on tietysti yhtä monta kuin sen ilmentäjiäkin, mutta viime aikoina käymieni lukuisten keskustelujen jäljiltä olen kieltämättä joutunut päätymään siihen lopputulemaan, että klassinen parisuhde voi pahoin. 

Näköalapaikkani on sikäli hyvä, että liki yhdeksän tiiviissä suhteessa vietetyn vuoden jälkeen olen nyt saanut nelistää menemään jo useamman vuoden. Sinä aikana on tullut nähtyä lukuisia eroja ja uusia liittoja, surun ja onnen kyyneleitä, hyviä ja huonoja pokausyrityksiä, paljon vauvoja, vauvojen vanhempien teiden erkaantumista jo alkumetreillä, ihastumisia ja vihastumisia, lomautuksia sekä muita uusia alkuja. Ja kuultua erinäisiä humalatilityksiä. Sillä vaikka moni jauhaa paskaa lämpimikseen, noissa sudenhetken tilityksissä piilee usein totuuden siemen. Paitsi patologisilla keisseillä, jotka vaihtavat tarinoitaan, mielipiteitään ja karaktääriään aina kulloinkin käsillä olevan seuran mukaan.

Onneksi sellaisten kanssa ei ole mikään pakko viettää aikaa.

Eikä siinä mitään. Sinkkuna pelaaminen on ihan fine, jos siitä onnistuu saamaan jatkuvia kicksejä. Mutta rakas singlemies: älä siinä tapauksessa esitä mitään muuta. Älä puhu tunteista, sitoutumisesta, haaveista äläkä etenkään mainosta tykkääväsi. Älä kehu kauneutta tai seksikkyyttä. Se on täysin turhaa. Vähänkin tervettä pelisilmää omaava misukka näkee kyllä nopeasti, missä mennään. Ja naureskelee hiljaa sisimmässään, vaikka lähteekin välillä mukaan tuohon kerta toisensa jälkeen samoja lainalaisuuksia noudattavaan teatteriin.

Tarina on usein se tuttu. Mies alkaa viestitellä. Ensin viattomasti niitä näitä. Viesteily yltyy pommitukseksi. Pommitus tiivistyy. Jossain vaiheessa sitten on edessä se vääjäämätön eli yhteinen illanvietto. Hyvällä tsägällä ilta kääntyy vielä yöksi. Ja monasti näissä kohtaamisissa näyttelee tiivistä osaa viettikuningas nimeltä alkoholi.

Kun sitten etanoli pakenee elimistöstä, iskee paniikki. Joko siksi, että tehty alkaa ahdistaa tai siksi, että tehtävä on suoritettu. Ja sitten on tietysti näitä, jotka pelkäävät lakanaleikkien salakavalasti johtavan kiintymiseen ja sitä kautta suuriin tunteisiin (sekä heidän pelkurimaailmassaan viimeiseen asti välteltäviin ihmiselämän tapahtumiin eli pettymyksiin). Olenkin aina hieman halveksinut kännin piikkiin -selittelymallia. Humalatila ei ole selitys eikä syy. Millekään. Taustalla on aina jokin impulssi tai tavoite. Oli se sitten tiedossa tai tiedostamaton.

Meissä jokaisessa piilee toki luontainen tarve ihastua ja valloittaa ja tulla valloitetuksi, mutta monet tämän päivän konkistadorit ovat mielestäni enemmän sekaisin kuin koskaan ennen. Ikävä kyllä lakanoiden välissä homma futaa usein parhaiten juuri noiden mahdottomien kohteiden kanssa. Tai sitten se futaavuus syntyy nimenomaan tuon mahdottomuuden tiedostamisesta? 

Oli miten oli, jos itse ehdotat kuumalle kaksilahkeiselle lähikontaktia täysin selvinpäin, sinua pidetään herkästi tärähtäneenä. Tai vähintäänkin arveluttavana naikkosena. Huvittavan tekopyhää. Viktoriaanisuudesta tuleekin taas yhtäkkiä hetkeksi muodikasta.

---

Joskus seitsentoistakesäisenä ihailin salaa moderneja casanovia tai sellaisten maineesta nauttivia, oli se maine sitten katteeton tai ei. Nykyään suurinta sankaruutta minulle edustaa yhden naisen mies tai yhden miehen nainen. Se tosin alkaa olla sukupuuttoon kuoleva eliölaji. 

Kokonaan eri juttu on sitten klassinen vapaa suhde, jos se tosiaan on molempien puolelta sellainen. Sekin on täysin fine. Ikävä kyllä suurin osa näistä näennäisrohkeista vapaan suhteen viettelijöistä skagaa kuitenkin hulluna kohtaamisten jälkeistä kiinnijäämistä. Jossain on siis mennyt jotain vikaan. Tai sitten kyseessä on perustavanlaatuinen käsitteellinen ristiriita?

Yleensä sen nimittäin näkee jo silmistä, saako toinen kotona tarpeeksi seksiä. Arvion tekemiseen kuluu sellaiset kolmisen sekuntia. 

Eikä aina tarvita edes silmästä silmään mittailemista. Myös lukuisat viestintäkanavat ovat vaarallisia. On niin helppo näennäisen keveästi tsit-tsättäillä niitä näitä. Mutta ennen kuin huomaatkaan, "viaton" viestittely on johtanut tilanteeseen, jossa on tehtävä valintoja. Sillä valinnoista ja päätöksistä pettämisessä on aina loppujen lopuksi kyse. Kukaan ei vain ajaudu moiseen. Virtasipa veressä sitten päihteitä, turhautumista tai puhdasta kostonhimoa.

Eikä häiläämisen taustalla välttämättä ole edes minkäänlaista suurta parisuhdekriisiä. Pikemminkin usein on kyseessä puhdas tylsistyminen. Niin. Meitä on moneen junaan, mutta itse en koskaan ole voinut käsittää, miten joku voi elää sellaisessa ihan kivassa, mutta pitkälti yhdentekevässä, sielua ja mielihyväpesäkkeitä hetkauttamattomassa suhteessa. No, arkista turvaa ja varmaa pesää… mutta silti. Kamoon.

Itse joudun usein kuulemaan tällaisilta miehiltä sitä, miten raikas ja jännittävä olen. Nuo toisen kanssa elämänsä jakavat heput eivät vaan tunnu tajuavan sitä, että ajan saatossa jännittävästä ja raikkaastakin tulee tavanomaista. Siksi mitään kuviota ei kannata perustaa moiselle. Sitä paitsi pintajännittävyyden alta löytyy monen monituista historiallisesti paljon jännittävämpää kerrostumaa, kunhan viitsii vähän puhaltaa santaa sarkofagin päältä.

Mutta ei, sehän edellyttäisi jo aitoa lähellä olemista. Ja sellainen ei juuri nyt ole järin trendikästä.

Niinpä viime vuosina näkemäni perusteella olen todennut, että on viisaampaa kehittää suosiolla kulkurismista eräänlainen taiteenlaji. Onneksi elämäni onkin yhä enenevässä määrin muualla. Ja onneksi tutustun ihmisiin (lue: miehiin) naurettavan helposti. Etenkin tämän maan rajojen ulkopuolella.

Tottakai metsästysrituaalit ovat ikuisessa käynnissä muuallakin. Ja parhaimmillaan (lue: silloin, kun molemmat tiedostavat missä mennään) ne ovat varsin oivaa ajanvietettä. Mutta rajansa kaikella. Itse ainakin tuntisin itseni naurettavaksi, jos metsästäisin ensin fanaattisesti viikko- tai kuukausitolkulla ja onnistuneiden saaliinkaluamisorgioiden jälkeen luikkisin hetkessä takaisin metsän siimekseen. Aiemmin jaksoin vielä laittaa ihmisiä tilille moisesta; nykyään suhtaudun hällä väliä -asenteella. Mitä suotta haaskaamaan kirjaimia tyyppeihin, joiden verkostossa sinulla on vain yhden aseenkantajastatistin rooli.

Sillä itserakasta tai ei, minä olen syntynyt näyttämölle. Loistamaan ja säteilemään. Siksi sivurooliin joutuminen tuntuu lähinnä julmalta typistämiseltä. Muistan vieläkin, kun ala-asteella pitkään pyörineen Peppi Pitkätossu -menestysnäytelmämme tähtiroolin jälkeen sain Pekka Töpöhännästä vaivaisen yhden repliikin mittaisen roolin. Otin sen miltei henkilökohtaisena loukkauksena näyttelijänlahjojani kohtaan. 

Nykyään näyttelijänlahjani ovat taas enemmän käytössä. Ja se on hieman arveluttava tendenssi. Mutta koska tässä hetkessä tuntuvat menestyvän vahakasvot, liehakot ja takinkääntäjät, ei aina kannata kävellä suoraan liekkeihin.

Joskus olisi kieltämättä viisasta kuunnella myös sitä kuiskaajankoppia. Sieltä saattaa nimittäin tulla juuri se palapelistä puuttuva oivallus. Paraskin improvisaattori kun kompastuu toisinaan omaan nokkeluuteensa. 

Korkkivikaisista komeljanttareista, hyvistä miesaromeista ja liekehtivän elämän aromatiikasta

Tänä aamuna löysin itseni miettimästä vastausta sinänsä simppeliin kysymykseen:

Jos pitäisi visualisoida oma haaveskenaario, niin missä maailman lokaatiossa, millaisessa settingissä, millaisen ihmisen kanssa ja mitä olisin siinä tekemässä?

Sinänsä sangen yksinkertainen kysymys. Mutta surkuhupaisaa kyllä, en osaa vastata.

Jep. Tähän on tultu. Olen ilmeisesti vieraantumassa tavaramerkistäni eli pidäkkeettömästä haaveksimisesta. Vaikka yritän, edessä on vain reunoiltaan hahmoton blokki. Ja se jos mikä saa miettimään, että milloin elämästä oikein tuli tällaista päivästä toiseen räpistelyä, jossa tosiunelmille ei tahdo löytä enää sijaa?

Toki nykymuotoisessa kilpailuyhteiskunnassamme ne parantumattomimmat haaveilijat jäävät herkästi jalkoihin. Enkä muutenkaan ihan löydä itsestäni klassisia tyttökirjamaisen päiväperhon kvaliteetteja. Mutta elämänliekin hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin tärkeää unelmoida. Unelmoida intohimosta, himosta ja suurista tuntemuksista. Oma arktinen haasteensa on tietysti siinä, miten ihmeessä ylläpitää moista liekkiä, kun ulkona käy tuollainen henkisetkin elintoiminnot näännyttävä pakkasviima.

Tokaisinkin hiljan eräälle tutulleni, että liekkini kytee tällä hetkellä hieman heikosti. Johtuuko se ulkoisista vai sisäisistä miinusasteista, en ole ihan varma. Siksi tuntuu hieman hassulta, että minut usein mielletään sellaiseksi rajattoman energiakentän ihmiseksi, joka täyttää huoneen kuin huoneen. Ja tavallaan se onkin luontainen tapa olla, johon olen jo pienenä ihmistaimena kasvanut. Mutta substantiaalinen minuus huitelee parhaillaan jossain noiden liekehtivien huoneiden ulottumattomissa.

Hartaasti mietittyäni näen kuitenkin silmissäni erään mieluisan slaidin. Siinä on suuri parveke. Ja siristelevät, hieman naururyppyiset silmät. Ja pitkät läpikuultavat verhot, joiden välistä auringonvalo kajottaa. Ja tietysti sairaan hyvää seksiä sairaan hyvän 70-luvun singer-songwriterin säestämänä.

Tuon mojovampaan tai omaperäisempään trippailuun ei tämänhetkinen mieleni pysty. Minusta on tainnut tulla tylsä. Tai ainakin näköalaton. Vaikka kyseiseltä parvekkeelta onkin hulppea näköala vehmaaseen laaksoon.

Niin. Vaikka elämästä on kai tarkoitus selvitä hengissä siihen tiettyyn päivään asti, tajuan samalla, että tällä varovaisella varmistelumetodilla voin lähinnä heittää hyvästit tosielämiselle. Omalla kohdallani kun se luontaisin elinmuoto on voimakas kokeminen, heittäytyminen, riskeeraaminen ja sata lasissa kaahaaminen. Ja siitä toisinaan seuraava loputon (lue: rasittava) analysointi.

---

Mennäänpä ajassa pari viikkoa eteenpäin erääseen tammikuiseen arki-iltaan. Ulkona mittari hätyyttelee miinus kahtakymmentä. Sisällä on lämmin, käynnissä iloinen illallinen. Runsaasti puheensorinaa. Ja spontaaneja lupauksia tälle juuri käynnistyneelle vuodelle. Vaikka olen tilaisuudessa viinurin roolissa, tuttujen kasvojen edessä on luontevaa kantaa kortensa kekoon. Oma tavoitteeni vuodelle 2013 onkin helppo kiteyttää yhteen lausahdukseen:

Lupaan palata kyniikan parista intohimon tielle.

Missä ja miten, sitä en vielä tähän hätään osaa eritellä. Eikä tarvitsekaan. Tiedän myös, että tarvitsen siihen tois(t)en ihmis(t)en apua. Enkä ole aivan varma, uskallanko edes kaiken kokemani jälkeen.

Mutta samalla muistutan lapsellisen filmografista mieltäni taas siitä, että läpeensä intohimoinen suhtautuminen elämään kattaa paljon muutakin kuin klassisen lakanaseireenin roolin. Hyvänlaisen intohimon ei tarvitse tarkoittaa muiden elämän osa-alueiden lekkeriksi lyöntiä. Sitä paitsi mies, jota tekee työtään (muutenkin kuin tilipussin siivittämällä) intohimolla, on eittämättä komeaa katseltavaa.

Liian pitkään kestänyt minulle vääriin ihmisiin kiintyminen - ja ennen kaikkea huonon kohtelun salliminen - ovat vaan tehneet varovaisemmaksi. Kaltaiseni ylpeä donnakin osaa näköjään altistaa itsensä (pidemmän päälle oikeastaan aika haukottavalle) sinnepäin-kohtelulle. Se hieman kismittää ja ihmetyttää.

Toisaalta nämä kaikki ovat olleet tuiki tarpeellisia lukuja elämäntarinassani, sillä moisten keissien jälkeen sitä tajuaa entistä kirkkaammin, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: haluta tai olla haluamatta. Tyypit, jotka perustelevat ei-haluamistaan tai semi-haluamistaan ulkoisilla tekijöillä, puhuvat yksinkertaisesti paskaa. Sillä silloin kuin kahdet aivot ja fysiikat ovat toisilleen vastaanottavaisessa tilassa, kaikki ulkopuoliset faktorit ovat vain hidasteita, eivät esteitä.

Toisinaan saattaakin tulla vastaan tilanne, jossa tekisi mieli sanoa suoraan sille toiselle, että se on ihana. Mutta aikeeksi jää, jos oma mielihyvä saattaa koitua jonkun kolmannen mielipahaksi. On aika uskomatonta, kuinka moni ihminen tuntuu elävän onnettomassa tai mikä vielä pahempaa, yhdentekevässä, suhteessa.

---

On myös totta, että sporttisuuden ja sopivan ulkokultaisuuden ohella olen hulluna lempeään sarkasmiin, hyvänlaatuisen kyniikan mestareihin sekä herkullisella ironialla hämmentäviin kaksilahkeisiin. Sellaiset saavat parhaimmillaan keitokseni sekaisin. Mutta siinä vaiheessa kun ironiasta tulee itse tarkoitus, kirkkaimpaankin liemeen kehkeytyy halju sivumakuvivahde. 

Aivan kuten hyvä burgunderikaan ei maistu hyvältä, jos se on ostettu mekaanisessa hurmaustarkoituksessa. Mutta kun maukas punaviini saa tarjoajansakin vilpittömästi intoilemaan, tie kammarin puolelle on todennäköisesti lyhyempi. Eikä se johdu veren alkoholipitoisuuden noususta, vaan siitä intohimosta, millä asianosainen asiaan suhtautuu. Eikä tuon asianosaisuuden tarvitse olla asiantuntijuutta. Aidon intohimon asioihin aistii kilometrien päähän. Siihen ei tarvita aromiympyrää sen paremmin kuin alan opintojakaan.

Ja joskus jollain voi kestää hieman kauemmin avautua. Se on ihan ookoo. Olenkin aina tykännyt miettiä, että loppujen lopuksi taidan pitää miehissä pitkälti samasta kuin hyvissä viineissä: mieluummin hivenen sulkeutunut tuote, joka pienten tutustumisriittien jälkeen avaa sinulle taivaat, kuin hullun huumaavan tuoksukimaran ilmoille leyhäyttävä epeli, jonka tarjoama makuelämys taittuu yhtä nopeasti kuin päihtynyt mies nukahtaa aktin jälkeen.

Suoraselkäinen mies kun on kuitenkin pitkässä juoksussa aika paljon kovempi juttu kuin nämä urbaanit quasimodot ja korkkivikaiset komeljanttarit.

Myös itselläni on kosolti parantamisen varaa, sillä  sisäsyntyiselle defektilleni uskollisena jaottelen yhä miehet joko fyysisesti innoittaviin tai keskustelullisesti kiinnostaviin olioihin (henkiset pikkuveljet ovat sitten tyystin oma lukunsa - niitä ei hyvällä naisella voi olla koskaan liikaa).

Ja se, että nämä kaksi kohtaavat mielestäni niin harvoin, johtuu tasan minusta. 

Tätä voikin halutessaan tarkastella eräänlaisena ongelmana. Mutta toisaalta olen myös aina tupannut ajattelemaan, että ehkä se liekki ja mielenkiinto syntyy osittain juuri siitä, kun emme aivan ymmärrä toisiamme? Että jos toinen on oikeasti kuin avoin kirja, niin miksi ihmeessä edes sinnitellä viimeisille sivuille, kun kerran tiedät jo loppuratkaisun? 

Yläasteella eräs luokkatoverini huusi kesken äidinkielentunnin ääneen Kymmenen pientä neekeripoikaa -klassikkoromaanin murhaajan. Tuolloin teki mieli vääntää kyseiseltä tyttölapselta niskat nurin. Vaikka hän oli hyvä ystäväni.

Ja miehet, jotka eivät lue, ovat muuten hieman pelottavia.

Tunnen myös monia sillä tavalla vähän pelottavia miehiä, että ne haluavat etukäteen formuloida sille toiselle aihion, johon se saa solahtaa. Miehiä, jotka ovat määritelleet tarkoin etukäteen, millainen on heille sovelias vaimo(ke). Ja ihan sama pätee meihin naurettavan tiukkoja poikaystävävaatimuksia asetteleviin naisiin. Toki kriteerit ovat tärkeitä, mutta joskus se mojovin pommi voi iskeä täysin niitten ulkopuolelta. 

Siinä vaiheessa kun jaat niitä sopivia rooleja elämäsi naisille (tai miehille), onkin syytä muistaa, että castingiin saattaa pelmahtaa se musta hevonen, joka nappaa tähtiroolin varmaotteisten agenttien edustamien kassamagneettien edestä. Ja jos hyvin käy, syttyy uusi tähtönen. Eikä elämäsi sen jälkeen ole enää koskaan ihan samanlaista kuin ennen. 

Planetaarisen viisauden siivittämänä lupaan siis tästedes olla entistäkin suorempi. Vaikka se sitten johtaisi väärinymmärryksiin ja välirikkoihin. Mutta parempia nekin kuin ikuinen lilluminen tai letaali epätietoisuus.

Toinen vaihtoehto olisi tietysti lisätä tekonaururepertoaariin se nauru numero 12. Ja opetella samalla heittämään päätään ja kiharoitaan kutsuvasti taakse, kun mies lohkaisee omasta mielestään osuvan mutta lähinnä laiskahkoilla maneereilla kuorrutetun jutun.

Ei. Ei kiitos.

Koska olen hulluna sinuun, en voi olla kanssasi tekemisissä

Minulla on muutamia ystäviä, jotka edustavat kaikkea, mitä mies voi mielestäni toivoa. He ovat kauniita, älykkäitä, viehättäviä, hauskoja, naisellisia, rohkeita, trendikkäitä, energisiä ja reippaasti omillaan toimeen tulevia. Siis yksinkertaisesti ihania. Silti eräskin näistä rotuyksilöistä joutui taannoin toteamaan ääneen, että 80-90 % miehistä, joille hän on antanut numeronsa, ei koskaan ole ottanut yhteyttä. 

Täydellisen käsittämätöntä, sanon minä.

Viime vuosina olen jutellut aiheesta myös lukuisten miesten kanssa, mutta olen edelleen yhtä ymmälläni. Pelkofaktoriin ja sitoutumiskammoon vedotaan jatkuvasti. Samalla moni fiksuna ja modernina pitämäni heppu on kirkkain silmin väittänyt, että itsenäinen ja seksikäs, sitoumuksetonta hengailu- ja hauskanpitoseuraa tarjoava nainen on joka pojan unelma. 

Ei muuten ole. Ei ainakaan siinä tapauksessa, jos nainen sattuu olemaan itse aktiivinen. Katuempiria puhuu.

Ehkä näin taloudellisen taantuman silmäkkeessä olemmekin tosiaan palaamassa viktoriaanisten hyveiden aikakaudelle? Ja eipä kainoudessa sinällään ole mitään pahaa. Mutta teeskentelyssä on.

---

Mielestäni yksi hienoimpia kainoutta ja teeskentelyä käsitteleviä tutkielmia on Choderlos de Laclos'n järkälemäisen kirjeromaanin toinen filmatisointi, aivan 80-luvun loppuvuosina päivänvalon nähnyt elokuva Valheet ja viettelijät. Etenkin se tyly kohtaus, jossa John Malkovichin näyttelemä varakreivi de Valmont kieltää julmasti tunteensa Michelle Pfeifferin tulkitsemaan yyberhyveelliseen Madame de Tourveliin.

It's beyond my control, toistelee Valmont.

Jos muistatte filmin juonen muuten, palauttakaapa mieliin tuo vavahduttava kohtaus tekstin päätteeksi liittämästäni linkistä.

It's beyond.

Jotain tuntematonta ja pelottavaa 'toiseutta' edustavaa.

My control.

Jotain mitä ei voi hallita. Minä ja minun kontrollini - kunhan siitä vaan ei joudu tinkimään.

---

Niin. Tietynlainen evolutionäärispohjainen itsen hallinta on toki viisasta. Vahvimmat ja nokkelimmat kun jäävät henkiin. Ja menestyvät. Mutta se ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että olemme vieteiltämme pitkälti samankaltaisia kuin nelijalkaiset. Sillä erotuksella, että meidän kiima-aikamme vain jatkuu ympäri vuoden. 

Näin ollen ihminen, joka oikeasti haluaa toista (oli se sitten aivosubstantiaalisessa tai kroppaisassa mielessä tai vaikka molemmissa), haluaa toista. Piste. Tämä nykypäivänä ilmeisen yleinen semi-haluaminen kun jättää jälkeensä lähinnä näivettyneitä tunkioita ja sellaisia tuulen nusaisemia vinkuheiniä.

Silti viime vuosina minä ja erinäiset lajitoverini olemme törmänneet kerrassaan kiehtovaan ilmiöön: koska mies välittää niin paljon, hän katsoo parhaaksi olla olematta tekemisissä. Jokseenkin koomista, sanoisin.

Itse kasvoin aikakautena, jolloin vallitsevan käytännön mukaan toisiinsa ihastuneet nuoret ihmiset halusivat nähdä toisiaan mahdollisimman paljon. Loogista, sanoisin. 

Nyt aikuisten maailmassa asetelmat ovat mutkistuneet. Niinpä voimakkaita tuntemuksia ja kiintymisen pelkoa tykätään monasti käyttää (tekaistuina?) syinä sille, ettei mukamas voida nähdä - ainakaan kovin usein. Tai sille, ettei kannata edes kokeilla lähikontaktia, koska siitä seuraa kuitenkin jokin ikävä vyyhti. 

Haloo, jengi. Eihän näin voi elää. 

Tai miksei voisi. Hylkäsihän selustavarmistelun hidalgo Valmontkin ihanaisen de Tourvelin siksi, että oli liian rakastunut tähän. Suojatakseen itseään. Vaaliakseen mainettaan. Ja ennen kaikkea kontrolloidakseen peliään.

Olen lukenut de Laclos'n kirjeromaanin muutama vuosi sitten, ja teos tuntuu edelleen kovin ajankohtaiselta. Vaikka yläluokkaisen joutilaan puku- ja peruukkipatsastelun sijaan me käytämmekin aikamme etupäässä töissä käymiseen. Eivätkä vanhempamme päätä siitä, keiden kanssa hengaamme.

---

Toisinaan elokuvallisen suurieleiset äkilliset tuntemukset tunkevat hetkellisesti omaankin elämään. Kuten vaikkapa Iberian niemimaan sydämessä taannoin tapahtunut unohtumaton  metrokohtaaminen, josta lokakuinen blogini kertoo tarkemmin.

Ja koska tuo draama ei koskaan poikinut kakkososaa, minulla on syytä olla enemmän kuin hämmentynyt vastanäyttelijäni ottaessa yhteyttä nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin. Olinhan jo mielessäni käsikirjoittanut pumaskan lopullisesti kiinni.

Siksi kierrän viestiä pari tuntia kuin kissa kuumaa puuroa. Valmennan itseäni kaikkiin mahdollisiin kirjainyhdistelmiin, mitä siellä voi olla vastassa. Samalla rationaalinen minäni havaitsee kaiken veren kaikonneen varpaistani ja sormistani. Suloista! Ja mieleni; se on yhtä levoton kuin riparibileisiin valmistautuvalla, salskeaan kiekkoilijaikätoveriinsa teiniperustuksiaan myöten ihastuneella neljätoistakesäisellä.

Nelitoistakesäisellä, joka ei muuten koskaan päässyt noihin bileisiin.

Intuitioni kuitenkin enteilee, että klikkauksen takana odottanee poliitikkomaisen korrekti, asiallisen kehuva viesti. Ja olen tismalleen oikeassa. Siksi vastaan ihanuudelle aivan toisin kuin haluaisin: kahdella lauseella, yliasiallisesti. Kiitän viestistä, toivotan joulut ja pyydän pitämään huolta itsestään. Täysin ei-minua. Mutta mitäpä muutakaan voin? Perheellinen mies.

Sitä paitsi ne pari muuta kertaa, kun olen hieman raottanut pamppailevan sisäelimeni eteiskammioita, tupaan on vihmonut lunta. Eikä mitään hienojakoista puuterisellaista, vaan pikemminkin koiran jätösten läikittämää nuoskashittiä.

Mutta. Miksen toisaalta voisi tyytyä herkuttelemaan ajatuksella, että minua ajatellaan yhä? Näinkin monen kuukauden jälkeen. Eikö moisen pitäisi olla mannaa kenen tahansa puuronystävän sielulle? Ja enkö voisi iloita siitäkin, että näköjään kykenen edelleen veret seisauttaviin tuntemuksiin? Sillä ehkä jonain päivänä on vielä oikeasti sellaisten aika? Muutenkin kuin pöhkön elokuvallisessa mielessä.

Sitä ennen taidan kuitenkin heti vuoden käännähdettyä uudeksi painua tuonne yöhön katsastamaan, josko vastaan kävelisi joku instant-laastareita tarjoava ensiapuasema.

Ja sen jälkeen aloitan oikeasti puhtaalta pöydältä. Niin puhtaalta, ettei se tarvitse edes liinaa peitokseen. 

Vaikka toisaaltahan pöytään pinttyneet läikät ovat rehellisiä eletyn elämän merkkejä. Ja ihminen, joka tuppaa desinfioimaan itsestään elämän merkit, on puistattava ihminen. 

In control, they say. Sheer bullshit, I say.

http://www.youtube.com/watch?v=cjUmvHBgHr0

Sinkkutytön pakkasmietintöjä

Viime viikolla havahduin siihen, että muutaman viikon päästä mittariin pamahtaa jo kolme vuotta sinkkuna. Aika hurjaa. Tai suoraan sanottuna melko käsittämätöntä - etenkin kun ottaa huomioon, etten ole tänä aikana edes tapaillut ketään. Ainakaan päivänvalossa. 

Samalla tuntuu, että ympärillä miltei kaikki suhteensa päättäneet löytävät uuden kullan tai pokan 3-6 kuukauden sisällä. Jopa nopeammin. Etenkin kaksilahkeiset.

Ja ei, älkää käsittäkö väärin. En haluaisi sortua latteisiin yleistyksiin. Ja olen ihan kokonainen ilman poikaystävääkin. Mutta uusiin ihmisiin tutustuminen ja bondaaminen (oli se sitten väkevää sielullista samankaltaisuutta tai järjetöntä fyysistä vetovoimaa, sillä näiden yhdistelmään en enää omalla kohdallani usko) on elämän suola. Ainakin minulle. Rakkaat vanhat ystävät pysyvät rinnallani kenties hamaan asti - ja siitä lämmin kiitos heille - mutta sen ohella yksi elämän hienoimpia anteja ovat odottamattomat kohtaamiset, väittelyt ja tapahtumaketjut tuikituntemattomien tallaajien kanssa.

Sellainen hetkestä päihtyminen. 

---

Itse asiassa vierastan koko sinkku-määritelmää. Ja ylipäätään mustavalkoistavia sinkku/ei-sinkku-kahtiajaotteluja. Tulee lähinnä mieleen neiti Bridget Jones, joka ykkösosassa on raikas ja rakastettava hömelö, mutta kakkososassa enää maneerinen oman itsensä ja imagonsa karikatyyri. 

Tässä iässä on vaan pakko näköjään hyväksyä se, että tyypittelykategorioita on pitkälti kaksi: liittoutuneet ja sinkut. Sellaisia välimuotoja, joita välillä etsin, on hyvin vähän.

Paitsi vastikään eronneet. Joista muuten kannattaa pysyä helvetin kaukana. Ja toisen naisen rooli. Mutta siihenkään en mielelläni lähde, vaikka roolia on moneen otteeseen yritetty harteilleni sovitella.

Täysin erilaisten elämäntilanteiden ei kuitenkaan tarvitse aina erottaa. Onneksi. Minulla esimerkiksi on hyvä ystävä, jonka kanssa puhun pitkään miltei päivittäin, vaikka hän huolehtii jättimäisestä lapsikatraasta ja on hiljattain saanut vauvan. 

Niin. Vaikken itse tällä hetkellä havittele jälkikasvua tai avioliittoa vaan olisin kovin ilahtunut jo sellaisesta hengailukaveristakin, tuntuu silti jotenkin hurjalta, että entiseni aloitti välittömästi tästä asunnosta dramaattisesti talviyöhön poistuttuaan uuden onnellisen elämän, joka huipentuu pian jo toistamiseen jälkikasvun ilmaantumiseen. Kunpa voisin sanoa iloitsevani 100 %:n vilpittömästi heidän puolestaan! Mutta toisin kuin merkittävä ajattelullinen esikuvani Nietzsche, minä en ole yli-ihminen. Toiset tykkäävät puhua tosirakkaudesta. Minä näen myös ikääntyvän naisen, jolla oli hyvä strategia.

Kolmessa vuodessa sitä on kuitenkin ehtinyt tottua asumaan itsekseen, jos ottaa huomioon, että vietin entiseni kanssa liki vuosikymmenen aikuisesta elämästäni. Itse asiassa yksin asuminen on  parhaimmillaan erittäin nautinnollista. 

Mutta aivan liian usein nykyään tavoitan itseni istumassa yksinäisenä mökissä. Itseni, joka vielä pari vuotta sitten oli tunnettu hurjasta energialatauksestaan ja kyvystään suoriutua töissä pikkutunneille venähtäneiden illanviettojen jälkeen. Itseni, joka jaksoi kestitä ihmisiä ilta toisensa jälkeen, liidata keskustelua ja valvoa maanisesti. Itseni, joka ideoi, toteutti, inspiroi ja inspiroitui.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Koputtiko varhaiskeski-ikä oveen? 

Niin. Monen muun tavoin tykkään suhtautua ikään vain välttämättömänä numeerisena suureena. Mutta sikäli numeroilla näyttää olevan merkitystä, että rehellisyyden nimissä elämä on muuttunut ihan hiton paljon tylsemmäksi. Siinä missä vielä takavuosina harrastettiin spontaaneja kokoontumisia ja somasti häröilevää tyttövipellystä, elämä on kääntynyt työelämän kilvoitteluksi ja domestiseksi puuroksi, jossa officen, kotiofficen, parisuhteen tai perheen ulkopuolinen sosiaalisuus hoituu pitkälti bittivälitteisesti.

Ja se on tätä päivää. Roikumme netissä ja olemme niin pirun sosiaalisia. Samalla satun tietämään, että monien yltiösosiaalisten kasvojen takana elää ihmisiä, jotka kärsivät yksinäisyydestä ja unettomuudesta. Ja nyt en puhu itsestäni.

Oma työni on jo luonteeltaan yksinäistä. Tällä hetkellä liiaksikin. Huomaan usein jopa 8-9 päivän vilahtaneen ohi ilman että olen tavannut yhtäkään ihmistä. Sillä eläkkeellä olevia naapureita, kanssatreenaajia salilla tai lähimarketin surffitukkaista fisumyyjää ei lasketa.

Toki kesällä freelancerin elämä on ihan yliveto. Ja fillariflirtti yksi suvikuukausien ykkösharrastuksista. Mutta jahka syyskuulaus taittuu härmäläiseksi versioksi Mordorista, elämä muuttuu kovin yksinäiseksi. 

Sen ei kuitenkaan tarvitsisi muuttua. Ja tiedän, on syytä katsoa peiliin. Torpedoin nykyään melko järjestäen kaikki biletyspyynnöt. Mutta epäsäännöllisistä tuloista nauttivana yksineläjänä sitä ei vaan halua hassata eurojaan tuonne yöhön. Ja saada vielä mojovaa darraa vaivanpalkaksi.

---

Olenkin jo pitkään miettinyt vakavissani, että kenties pian on aika nostaa taas kytkintä. Kyllä, vaikka koko Eurooppa kärvistelee saman talouskurimuksen silmäkkeessä. 

Olen asunut ulkomailla pariin otteeseen, ja molemmilla kerroilla lähdön alla ajatukseni ovat olleet tismalleen samansuuntaisia kuin nyt. Sen verran kuitenkin voyageristinen lapsenmieleni tajuaa, ettei muille maille sovi karata ilman plääniä ja/tai duunia ja/tai elättävää siippaa.

Mutta jos moinen tilaisuus heitettäisiin nyt eteeni, ei tarvitsisi nukkua edes yön yli. Ratkaisu olisi äärimmäisen helppo. Kissat koppaan ja koneeseen!

Luin juuri salilla kuntopyörän selässä klassisen elämänmuutosartikkelin kovapalkkaisessa konsulttiduunissa olleesta uraohjusnaisesta, joka vaan kyllästyi. Mutta pelkkä oma kyllästyminen ei saanut vielä irrottautumaan totutusta. Siihen tarvittiin eräät ökybileet Kauniaisissa. Sekä bileiden isäntä, jolla oli samansuuntaisia haaveita. Arvaatte varmaan, että tuosta illasta lähtien pariskunta on ollut erottamaton. Vain muutaman kuukauden päästä molemmat olivat myyneet omaisuutensa. Ja nyt he ovat kiertäneet maailmaa vuodesta 2006. Yhdessä. Onnellisina. 

Jepjep, tiedostan kyllä naistenlehtijournalismin lajityypin. Mutta mielestäni tarina ei lukeudu epärealistisia trippailupäiväunia ruokkivaan romanttinen huuhaa -osastoon, vaan siinä kaksi erittäin skarppia ja elämää nähnyttä hahmoa analysoi elämäänsä tien päällä. Olkoon se sitten puhdasveristä eskapismia tai ei.

Jutussa nainen kertoo olevansa onnellisimmillaan ja zeniläisimmillään, kun kiskot kolisevat alla. Täytyy sanoa, että ymmärrän häntä täysin.

No, tässä kohdin on toki myönnettävä, että etenkin näin pimenevään vuodenaikaan nautin suuresti myös meditatiivisista yhden hengen koti-illoista, joiden reseptiikka koostuu purisevista pikkuisista, punaviinistä, lepattavista kynttilöistä, Cmaj7-soinnusta ja Tom Waitsista.

Mutta joka kerran paikasta toiseen liikkuessani mieleni valtaa pakahduttava riemuntunne. Se henkinen kosmopoliittinen hiprakka, joka alkaa jo ennen lentokenttäbaarin kuplia. 

Yksin matkustaminen onkin ihan hirvittävän ihanaa. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Mutta kolmanteen elämäni argentiinalaiseen en varmastikaan enää törmää. Ensimmäisen argentiinalainen & maanalainen -kohtaamisen komean viinitilallisen kanssa ryssin New Yorkin Williamsburgissa. Nelisen vuotta myöhemmin taas muuan kuuma perheenisä sekoitti sieluni totaalisesti Madridin metrossa.

No, onneksi kaikki tiet vievät taas kohta Roomaan. Ja onneksi kaupungissa on vain kaksi metrolinjaa (kolmannen kaivuu tuntuu kestävän ikuisuuden, kun mittaamattoman arvokkaat antiikin löydökset hidastavat kaivuutöitä) sekä tietääkseni suhteellisen vähän argentiinalaisia.

Ja ehkä minun ei tarvitsekaan lähteä lopullisesti pois? Ehkä tarvitsen vain hetkien hetkellisyyden viiltävästä eksistentiaalisesta kauneudesta inspiroituvan matkakumppanin, joka tykkää myös suunnittelemattomasta matkustamisesta? Jossa käyskennellään vailla agendaa hämyisissä kortteleissa. Ja jossa on aina aikaa lasilliselle. Sillä vaikka entiseni ja minä taisimme olla luonteiltamme aivan liian erilaiset, matkakumppanina hän oli yliveto.

Matkailuun pätee sama kuin miehiin. En ole koskaan uskonut siihen, että parhaat hetket löytyvät systemaattisesti etsimällä. Ja nykymenoa tarkastelleena en enää oikein edes usko pysyväisluonteisiin hetkiin. Siksi olen jo kauan sitten päätynyt lopputulemaan, että hieman samanhenkinen random-kontakti tai pari riittäisi ensi hätään.

Mutta hyvän fuckbuddyn löytäminen on ilmeisesti vielä vaikeampaa kuin tosirakkauden. Luojan kiitos parin viikon päästä koneen nokka osoittaa taas hetkeksi pois täältä.

Maailman kaunein ja lyhin rakkaustarina

Maaliskuun loppu. Madrid. Viimeinen lomapäivä. Ja sellainen universumia rakastava, kehräävän hyväntuulinen kohmelonpoikanen. Tiedättehän?

Edellinen ilta on ollut ikimuistoinen. Olen loppuunmyydyllä Santiago Bernabéulla katsomassa fantastista futisottelua, jossa Real Madrid vie Real Sociedadin poikia armottomin lukemin 5-1. Tunnelma on upea. Ja olen odottanut peliä (ja Sergio Ramosia livenä) jo monta kuukautta. 

Ennen matsia siemailen olutta eräässä paikallisessa äijäbaarissa. Siis sellaisessa, jossa naisten ei oikeastaan kuuluisi edes käydä. Mutta pienestä asti olen kokenut, ettei "turhien" sosiaalisten konventioiden tarvitse rajoittaa tekemisiäni. Alkuillan aikana minusta tuleekin baarinpitäjän lellikki, vaikken osaa espanjaa kuin pari hassua sanaa. Baarissa tutustun myös kolmeen hauskaan heppuun, joista yksi sattuu olemaan kahden Los Blancos -pelaajan henkilökohtainen kokki. Liki täydellinen etkokattaus, siis.

Huikean pelin jälkeen suuntaamme jolppikolmikon kanssa La Latinan villiin yöhön. Ja aamuyhdeksältä, lukuisten caipirinhojen jälkeen, raahaudun pikkuruiseen hotelliini Chuecaan. Vaikka viimeistä lomapäivää viedään, on ihan pakko uinua pari tuntia.

Koska seuraavan aamun paluulentoni on kukonlaulun aikaan, olen optimoinut tilanteen. Aion nauttia täysillä viimeisestä lomapäivästäni Madridissa eli raijata matkatavarani valmiiksi aivan lentoaseman kupeessa sijaitsevaan viehättävään Barajasin kylään. Kun joskus yhdentoista kieppeillä lähden kiikuttamaan matkalaukkuani Chuecasta kohti Barajasia, en vielä siinä vaiheessa voi aavistaa, että päivästä kehkeytyy vielä edellistäkin ikimuistoisempi. 

Ihanalla, elokuvallisella ja raastavalla tavalla.

---

Alonso Martínez, täpötäysi metroasema. Tiedättehän sen mainion etiäisen, kun tietää, että pian se yksi ja tietty ihminen suuresta väkijoukosta tulee juttelemaan juuri sinulle? 

Tuolla asemalla, tuona aamupäivänä minä tiedän sen vahvemmin kuin koskaan. Takavasemmalla seisoskelee nimittäin eräs hieman liian viehättävä figuuri, jonka katse viistää selässäni. Mutta koska olen jo melkein kotimatkalla, päätän vaientaa pöhköt etiäiseni. Ikävä kyllä metrovaunun ainut vapaa istuin on tuon jumalaisen miehen vieressä. Miehen, jota vielä tässä vaiheessa tituleeraan mielessäni ranskalaisintellektuelliksi.

Istuudun alas ja varon visusti katsahtamasta häneen. Silti aistin tilanteen käsinkosketeltavan omituisuuden, joten puolessavälissä matkaa on pakko tunkea jäitä hattuun ja siirtyä seisoskelemaan toiseen päähän vaunua. Tuhoon tuomittu yritys. Gallialaisälykkö seuraa perässä. 

Nyt en enää voi muuta kuin tarkastella häntä läheltä. Ihana elopituus, lautasen kokoiset siniset silmät, näennäiszeniläistä sereniteettiäni syvästi järkyttävät ripset, huikaisevan aseistariisuvat naururypyt ja selvästi jo harmaantuneet, hieman mallistaan ylikasvaneet hiukset. En vielä tässä vaiheessa arvaa, että hän edustaa muuan kaukaisen maan kansallisuutta. Maan, jonka miespuolisiin edustajiin olen viime vuosina kehittänyt liki fetissinomaisen suhteen.

Gallian kukko avaa keskustelun. Espanjaksi. En osaa kieltä, joten vaihdan italiaan ja toivon, että pääsen luistamaan sillä pois liian kuumottavasta tilanteesta. Turha toivo. Mies kertoo asustavansa nykyään saapasmaassa ja puhuvansa kieltä sujuvasti. Pakoteitä on siis yhä vähemmän ja vähemmän. 

Jutustelemme niitä näitä, ja minun on pakko tuon tuostakin tuijotella varpaankärkiäni. Sillä mitä pidemmälle keskustelumme ehtii, sitä myydympi olen. Mies on verbaalinen, nopea, terävä, hauska, lämmin ja suloisen sarkastinen. Ja niin letaali ilmestys, että polvia heikottaa. 

Se tunne, kun katsot edessäsi seisovaa häkellyttävää muukalaista ja tajuat, että siinä hymyilee elämäsi mies. Oikeesti. Eikä kyseessä ole mikään darrahtava virhearvio.

Elämäsi mies. Vaikka hän onkin naimisissa toisen kanssa. Ja kahden suloisen pienen lapsen isä.

Argentiinalainen varmaan lukaisee ajatukseni, sillä hieman ennen eroamistamme hän tokaisee metrovaunun ovella:

Niin. Olen siis perheellinen mies. Mutta usko tai älä, olen koko elämäni etsinyt sitä massiivista intohimoa. Ja suurta rakkautta. Aivan liian monta vuotta. Siksi on aivan helvetin väärin, että se kävelee vastaan Madridin metrossa juuri kun olen matkalla takaisin kotiin. 

Pelimies tai ei, tuo kyynikon silmissä patetialta vivahtava lause muuttaa kaiken. Tajuan olevani tekemisissä itseni kaltaisen melodramaattisen suoran luontokappaleen (tai sitten äärimmäisen taitavasti mukavan melodramaattista miesroolia luotsaavan numeroselkäisen) kanssa. Eikä sellaista sovi päästää käsistään. Niinpä sanon tyypille ääneen, että hän on niin huikaisevan ihana, etten enää tiedä mitä sanoa tai tehdä. Minä, omasta mielestäni nokkelan ironinen ja naivistisia kliseitä neuroottisesti välttelevä naissälli.

Kun mies pyytää vielä hetkeksi terminaali ykkösen pysäkille "keskustelemaan", kieltäydyn systemaattisesti, vaikka tiedän, että omalta osaltani peli on jo menetetty. Sillä jos tämä ihmeellinen olento pyytäisi minua jättämään paluulentoni väliin, tekisin sen. Hetkeäkään empimättä. 

Lopulta suostun jäämään metrosta. Ja sen seurauksena saan viettää käsittämättömän ihanan puolitoistatuntisen kylmänkolkolla metroasemalla. Niin. Te tietysti ajattelette sitä ilmeistä. Mutta vaikka meuhkaankin aina taivasalla lempimisen ja julkisilla paikoilla pelehtimisen puolesta, joku raja on vedettävä. Etenkin kun muuan vanhempi virkavallan edustaja katselee meitä tiukasti. Mutta siinä vaiheessa muulla maailmalla ei ole enää minkäänlaista merkitystä.

Elämäni voimakkaimman salamarakastumisen lomassa on toki myös aikaa käydä läpi Caniggian ja Maradonan huumesekoilut, Batistutan Fiorentina-vuodet sekä tietysti Messin ihmeellisyys. Ja vaihtaa muutamia näkemyksiä Falklandin sodasta (sillä osapuilleen niihin aikoihin aloin pienenä seurata uutisia).

Viimeinen puoli tuntia meneekin sitten nahistellessa siitä, kuuluuko meidän tavata toistamiseen vai ei. Junaromanttisessa Rakkautta ennen aamua -elokuvassa Ethan Hawke ja Julie Delpy tapasivat uudestaan. Niinpä kuulen itseni sanovan, että lennähdän koska tahansa viikonlopuksi mihin tahansa Euroopan kaupunkiin hänen työmatkaescortikseen. Mutta samalla tiedämme molemmat, ettei niin tule käymään.

---

Jos olisin saanut käsikirjoittaa tarinan uusiksi, se päättyisi siten, että kumpikin meistä olisi jättänyt paluulentonsa väliin ja nauttinut vielä yhdestä päihdyttävästä Madrid-päivästä (ja etenkin yöstä) kaksin. 

Mutta järkälemäisen elämän elokuvallistamisviettini alla olen pohjimmiltani realisti. Eli lopulta PAKOTAN miehen paluulennolleen (vaikken tänäkään päivänä usko hänen ehtineen koneeseen) ja singahdan metroon. Taakseni katsomatta.

Tarinan ensimmäinen loppu sisältää siis filmografisesti riipaisevia elementtejä. Mutta jostain syystä en vetistele. On vaan typertynyt olo. Ja samalla pienesti onnellinen. Tällaiset insidentit nimittäin kertovat sen, että elän ja olen olemassa. Tiukemmin kuin ikinä. 

Perillä piskuisessa Barajasin kylässä olen sen verran pihalla, etten löydä hotelliani. Onneksi hurmaava vanhempi herrasmies näyttää minulle tien ihan perille asti. Hotellihuoneesta soitan ystävälleni maratonpuhelun Suomeen. Ja nautiskellessani hieman myöhemmin kylän keskuspiazzalla ihanaa pimientos de padron -annosta ja albariñoa hymyilen itsekseni. Vaikka jo tuossa vaiheessa aavistan, etten koskaan enää tapaa tätä elämäni argentiinalaista.

Argentiinalaista, joka tietämättään pisti maailmaorientaationi ja elämänfilosofiani koko lailla uusiksi.

Viimeisenä Madrid-iltanani tapaan vielä Real-kokin kavereineen. Siemailemme olutta ja jutustelemme. Jolpit katselevat minua uteliaina ja kysyvät, onhan kaikki kunnossa. On, sanon. Ja miksi ei olisi? Madridissa paistaa aurinko, kalja on kylmää, ja olen saanut kokea tunne-eksistenssiä kenties viiltävimmillään.

Kun ilta tummuu yöksi, hyvästelen uudet tuttavuuteni ja matkaan takaisin uinuvaan Barajasiin. Uni tulee välittömästi.

---

Charles de Gaullen lentoasemalla jatkan pohdintojani. Voihan tietysti olla, että kyseessä oli pahimman luokan pelimies, joka scouttaa misukoita metroista työkseen? You never know. Mutta liian monia pelimiehiä nähneenä ja tunteneena en vaan jostain syystä usko siihen. Sen sijaan uskon, että kyseessä oli sellainen suuri kohtaaminen, josta pieni ihminen pääsee nauttimaan vain kerran tai muutamia elämässään.

Ja siihen pitäisi periaatteessa olla tyytyväinen. Muuan viisas ystäväni esimerkiksi toteaa, että moni ei koe vastaavanlaista koskaan. Voi olla.

Tähän asti kauniisti sykkineellä tarinalla on kuitenkin ruma kakkosloppu. Suomeen palattuani laitan ihanuudelle facebook-kaveripyynnön, sillä olemme sopineet siitä. Ensin tosin kirjoitan hänelle rehellisen mutta aikuismaisen analyyttisen viestin, jossa totean, että pallo on hänellä. Ja että en tule koskaan häiritsemään hänen arkeaan. Mahdoton yhtälö, siis. Pumppulukemat huitelevat kuitenkin maksimitaajuuksilla, kun jo parin minuutin päästä ihanuus hyväksyy pyyntöni. 

Vain poistaakseen minut ystävistään tuntia myöhemmin.

En tänäkään päivänä ihan ymmärrä, miksi. Itse olisin hänen sijassaan mieluummin jättänyt reagoimatta kokonaan. Mutta me ihmiset olemme erilaisia. Ja uteliaita eläimiä. Ilmaan jää siis paljon kysymyksiä, joihin en koskaan tule saamaan vastausta.

Kesän mittaan unohdan hiljalleen koko turbulentin kohtaamisen. Vasta alkusyksystä uteliaisuus ja itsekidutusvietti nostavat päätään, ja käväisen kerran kuikkimassa hänen profiiliaan. Vain huomatakseni hänen blokanneen kaikki tiet. En voi lähettää viestiä, en voi lisätä ystäväksi, en mitään. Se tuntuu julmalta. Etenkin, kun en koskaan sittemmin ahdistellut häntä viestitse. 

No. Epäilemättä parempi näin. Sillä jos metrotarina olisi jatkunut, siinä olisi vääjäämättä sattunut sekä isoihin että pieniin ihmisiin. 

Tai ehkä hän oli sittenkin "vain" pelimiesten aatelia? 

Ja ehkäpä tuolla jossain, jonkun maailman nurkan takana on vielä olemassa jotain yhtä merkityksellistä?

Ehkäpä vielä jonain päivänä voin olla yhtä varma kuin Alonso Martínezin ja Barajasin välisellä metro-osuudella, että edessäni seisoo mies, joka edustaa kaikkea sitä, mitä olen ikinä osannut haluta. Ikävä kyllä se mies vaan oli jo jonkun toisen mies. 

---

Tarinan lopputulema? 

Ehkä darrakarisma on vaan ihan pirun kova juttu? (Oli miten oli, itse en ajatellut enää liiemmin lotkauttaa korvaani kotikaupunkini miespopulaation edustajien yhteydenotoille, joita tulee silloin, kun kanuuna kutittelee kulkusia.) 

Joka tapauksessa Alonso Martínezista tulee yksi elämäni merkittävimpiä maantieteellisiä sijainteja. Ja Madridista yksi kuumimpia rakkauksiani. Seuraavan kerran olen kaupungissa vain neljää kuukautta myöhemmin. Jo kolmatta kertaa puolentoista vuoden sisään. Ja viimeistään ensi keväänä menen varmasti uudestaan.

Mutta toisin kuin Ethanin & Julien tähdittämälle viihdyttävälle filmille, tälle leffalle ei koskaan tule jatko-osaa. 

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Ja miksi miehet eivät rakastu naisrenttuihin?

Eletään arki-iltaa kevään korvalla. Kello käy jo puoltayötä. Langan toisessa päässä on viisas ystäväni. Esitän hänelle jälleen kerran tuon vuosien varrella jo tutuksi käyneen kysymyksen:

- Miksi mä aina ihastun vääriin tai mahdottomiin miehiin?

- No kun sä tykkäät vaarasta ja epävarmuudesta. 

- Mutta mitä ne renttumiehet sitten haluaa?

- Napakan hoivaajan. Tyttöystävän. Domestisen enkelin.

- Enkö mä sitten mukamas kelpaa sellaiseksi?

Karmiva totuus alkaa hiljalleen valjeta. Vaikka laitan ruokaa kuin enkeli, minä olen naisrenttu. Levoton kulkija. Viinille, valvomiselle, kohtaamisille ja elämän hetkellisyydestä päihtymiselle perso yön orkidea. Hauskuuttaja ja sarjahurmuri niin halutessaan. Hetkessä innostuva, toisessa kyllästyvä. Eli ilmeisesti kaikkea muuta kuin kovaa valuuttaa tämän päivän pariutumis- ja avioitumismarkkinoilla. Sillä nyt jos koskaan meillä sisarilla on kiire ankkuroitua.

Moni mieskin haluaa ankkuroitua. Tai niin ne ainakin väittävät. Mutta tuuli, se on välillä kovin oikukas.

Ankkuroitumishalukkuuttaan vakuuttelevien heppujen keskellä me naiset haksahdammekin välillä klassisiin renttuihin, vaikka kuinka olisimme tietoisia renttuuden kliseisistä sudenkuopista. Toisaalta: kuten hyvin tiedämme, tämän miesrodun edustajissa on jotain äärimmäisen kiehtovaa. 

Parhaimmillaan renttuheebe on arvoituksellisen hauska (lue: epäluotettava naistennaurattaja), hurmaavan itsevarma (lue: egoltaan mahtaileva), tyrmäävän seksikäs (lue: kaadoistaan ylpistynyt) — ja peto lakanoiden välissä (lue: peto lakanoiden välissä). Usein tällaisilla miehillä on runsaasti naispuolisia ystäviä sekä perään haikailevia eksiä sekä näiden välimuotoja. Eivätkä naiset aina itsekään ihan tiedä, mihin kategoriaan he solahtavat. Eikä sillä taida olla niin väliäkään.

Ensi alkuun renttuus tuntuukin jännittävältä. Rakastetaan lujaa. Silloin kun muistetaan. Lupauksia ei pidetä. Eikä anteeksi pyydellä. Tai sitten pyydellään ylettömästi. Suorastaan vaivaannuttavan vuolaasti.

Mutta mitä pidemmälle aika käy, sitä kirkkaammin sen tajuaa, että renttuus on loppujen lopuksi… tylsää.

Lopettihan härmäläisen seksikkyyden suurinkarnaatio Antti Reinikin ylettömän dokaamisen. Ja sen jälkeen Antista tuli entistäkin kuumempi.

Samoin elämänkokemuksen karttuessa myös moni meistä naisista valitsee toisin. Haaveilemme kenties salaa hurjaa seksuaalienergiaa tihkuvasta renttukohtaamisesta, mutta päädymme valitsemaan viisaammin.

Sanovatkin, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen. Miksei siis menestyvän naisen takana voisi yhtä hyvin aina automaattisesti olla mies? Yksin kun on kovin raskasta menestyä. Oli sitten kysymys uramuuveista tai kissanäyttelypalkintojen keräämisestä miesraadin edessä.

No, huomiota toki tulee tähänkin tupaan. Toisinaan jopa ylitse tarpeen. Mutta mitään pysyvää ei tunnu jäävän käteen. Siksi naisrenttuimagostaan eroon pyristelevä varhaiskeski-ikäinen valitseekin mieluummin zeniläisen mökissä istumisen kuin hektisen huomiosta ja armopaloista taistelemisen lukuisten ikätoveridonnien kanssa.

Sitä paitsi ennen muinoin nuo huomionosoitukset (lue: lähentymisyritykset) alkoivat yleensä "sulla on nätit silmät/kasvot" -lainilla. Nykyään sen sijaan "sulla on ihana perse" -läpällä. Sinänsä mairittelevaa, sitä ei käy kiistäminen, mutta pitääkö tästä kenties vetää johtopäätös, että:

a) naamaosasto on jo nähnyt parhaat päivänsä?

b) maailma on muuttunut pebakeskeisemmäksi?

c) treenaaminen on tuottanut tulosta?

d) miehet eivät saa kotonaan tarpeeksi seksiä?

Onneksi kohta on oikea kevät. Ja tissiviikot alkavat. Ai jehna. Lisää vettä myllyyn, kanssakauriit!! Naisrenttu ei enää malta pysyä liiveissään.

Ja kevään edetessä se odottaa jonkun sanovan, että "sulla on kauniit aivot".  

---

Saatan siis leikkimielisesti haaveilla argentiinalaisesta taistelulentäjä-futaaja-rumpali-huippukokista (tai argentiinalaisista ylipäätään). Tai Johnny Deppin gitanoromanttisesta Roux-roolihahmosta. Tai Mikko Koivun päättäväisestä katseesta, kun kiekko putoaa keskiympyrään.  Mutta vähempikin riittäisi.

Ikävä kyllä tuolla kaupungin yössä tuntuu tällä hetkellä olevan tarjolla tasan kolmenlaista kaksilahkeiskatrasta: 

1) Vastikään eronneita miehiä, jotka uskottelevat itselleen (ja sinulle) olevansa "täysin fine" eronsa kanssa. Yli-innokkaan alun jälkeen (juu-u, silloin kun sinä vielä arvot tunteidesi kanssa) ne alkavat vaivihkaa feidata. Ja feidata. Ja feidata. Ja eräänä päivänä kun huomaat avanneesi sydämesi, ne ovat jo liuenneet johonkin häminäuniversumiin kuin saippuapalat. Ja tilanne jää ikuisesti selvittämättä. Itselläni ei näistä ole kokemusta, mutta lähipiirilläni sitäkin enemmän.

2) Ikuista mimmirulettia pyörittäviä pelimiehiä ja repaleisia patologikoita. Olivat ne sitten sinkkuja tai eivät. Moinen renttuus kiehtoo, mutta mitä pidemmälle viisarit liikkuvat, sitä vähemmän kiehtovalta kiehtovuus alkaa näyttää. Eikä kaltaiseni rotukissa muutenkaan jaksa loputtomiin nähdä itseään tusinantena vaihtoehtona. Näistä taas on kokemusta, ikävä kyllä.

3) Visusti varattuja miehiä ja perheenisiä, jotka esiintyvät ravintoloissa (puoli)singleinä. Ja joiden mielestä olet vastustamattoman jännittävä. Hohhoijaa. On tietysti sinänsä kivaa herättää jännittäviä ajatuksia, mutta olen lievästi sanottuna väsähtänyt siihen, että roolikseni on valikoitumassa "jännitystä varatuille miehille". Vuokraisivat mieluummin kauhuelokuvan. Tai kietaisisivat tumppuun. 

Nyt ei ikävä kyllä ole meidän varhaiskeski-ikäisten sinkkunaisten aika. Meitä on yksinkertaisesti liikaa miespopulaation tarpeisiin nähden. Siksi huonosti käyttäytyvät ja monasti tylsähköt perusjolpitkin pystyvät pyörittämään hemmetin tasokkaita kissoja. 

Ja niin kauan kun tämä vinksahtanut asetelma ei muutu, jätän suosiolla tämän stadin kinkerit väliin ja biletän mieluummin ihan muualla. Kannattaako muutenkaan maksaa muutamista lasillisista kymmeniä euroja, kun samalla hinnalla jo melkein lennähtää johonkin Euroopan pääkaupunkiin hurmaamaan?

Niin. Kukapa olisi arvannut, että tämänikäisenä replikoin tismalleen samoin kuin eräs lapsuusvuosieni suurimmista idoleista, Aristokattien neuvokas ja hauska kissarenttu Thomas O'Malley:

Maailma on minun takapihani.

Pelastakaa palomies Ryan?

Tässä elämän kilvoitteluasetelmia pohtiessani mieleeni juolahtaa äkkiseltään se ainut tositeevee-ohjelma, josta olen nähnyt ihan jokaisen jakson: takavuosien paritusohjelmien ehdottomaan aateliin lukeutuva Unelmien poikamiestyttö (The Bachelorette). En ole koskaan ollut tositeeveen ystävä, mutta kankeahkon intron jälkeen kyseisessä jenkkirealityssä tapahtui jotain täydellisen koukuttavaa.

Ryan Sutter.

Herkän maskuliininen, sopivan arvoituksellinen, suurisydäminen ja pipopäinen palomies, joka kirjoitti runoja. Sekä lauluja. Ja näppäili siinä sivussa kuusikielistäkin. Täydellistä. Voiko olla mitään vastustamattomampaa kuin fyysistä ammattia harjoittava väkevän lyyrinen mies? Eipä juuri, jos tältä kotikatsomolta kysytään. 

Kalkkiviivoilla kilpailijoita oli jäljellä enää kaksi. Rosoisen suloista karismaa uhkuva firefighterimme sekä sliipattu ja epäilyttävän ylikivan oloinen meklarihäiskä Charlie, jonka tukkakin oli oikeaoppisesti singlattu. Kaikki merkit viittasivat siihen, että melko perusblondiinin oloinen unelmien poikamiestyttö Trista (nihkeä daami, jos multa kysytään!) päätyy valitsemaan varman päälle eli Charlien ja materiaalisen ylenpalttiuden kotinurkillaan Los Angelesissa.

Mutta tositeevee on ilmeisesti vielä todellisuuttakin ihmeellisempää, sillä Tristan sydän valitsi kaukana Coloradon vuorilla majaa pitävän Ryanin.

Tai sitten sarjan kässäri oli nerokkaasti rakennettu? Toisaalta: Ryan & Trista ovat ainoa unelmapari, joka elää yhä yhdessä. Vieläpä onnellisesti naimisissa. Lasten määrä kasvaa, pariskuntafotot hehkuvat auvoa, Ryan ottaa osaa triathloniin. Ja kirjoittaa yhä runoja elämänsä rakkaudelle. Täydellistä. Samalla palomies pelastaa ihmisiä työkseen.

Palomiehen taas pelasti suuri rakkaus. Ja jos tämä rakkaus jonain päivänä hylkää palomiehen, lupaan olla välittömästi paikalla pelastamassa miestä.

Siksi, tämän helmikuisen pakkaspäivän iltana vuonna 2012 anno domini, teen julkisen lupauksen. Mikäli ohjelmakonsepti rantautuu joskus sellaisenaan Suomeen, lupaan ilmoittautua unelmien poikamiestytöksi.

Sillä maajussin morsmaikuksi minusta ei ole. Ei, vaikka taikametsissä ja ajatuksen laveilla niityillä viihdynkin.

En välttämättä löydä ohjelmasta itselleni Miljonääri-Jussia tai Härmä-Meklaria. Enkä haluakaan. Mutta jos yksikin kilpailijoista kykenee ilmaisemaan itseään vilpittömän oloisella värssyllä tai parilla, peli on selvä. Lisäpisteitä kertyy katseen intensiteetistä, joka on aito eikä womanising-tarkoitusperiä varten harjoiteltu.

Jos jostain syystä jään ohjelmakonseptin ulkopuolelle, lupaan ilmoittautua seuraavaan Unelmien poikamies -sarjaan. Ja mikäli en voita, ei se mitään. Eihän sekundääriseireenin kohtalo nyt niin paha ole, kun sitä tarkemmin miettii. Siksi lupaan vastedes olla kiitollinen pienistäkin yhteydenotoista silloin, kun joku muu tusinasta kilpailijattaresta ei vastaa. 

Niin. Ennen olin sitä mieltä, että mies on ihmisen paras ystävä.

Nykyään tuumaan, että mies voi olla ihmisen paras ystävä.

Onneksi ensi viikolla on ystävänpäivä. Harmi vaan, että täystipaton periodi jatkuu jo toista kuukautta. Ei voi syyllistyä aseistariisuviin jurritekstareihin uusia pikkuystäviä etsiessään.

Menestyssarjaa ja sitä oman elämän fyysis-lyyristä täysosumaa odotellessa:

www.ryansutter.com