Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Ja miksi miehet eivät rakastu naisrenttuihin?

Eletään arki-iltaa kevään korvalla. Kello käy jo puoltayötä. Langan toisessa päässä on viisas ystäväni. Esitän hänelle jälleen kerran tuon vuosien varrella jo tutuksi käyneen kysymyksen:

- Miksi mä aina ihastun vääriin tai mahdottomiin miehiin?

- No kun sä tykkäät vaarasta ja epävarmuudesta. 

- Mutta mitä ne renttumiehet sitten haluaa?

- Napakan hoivaajan. Tyttöystävän. Domestisen enkelin.

- Enkö mä sitten mukamas kelpaa sellaiseksi?

Karmiva totuus alkaa hiljalleen valjeta. Vaikka laitan ruokaa kuin enkeli, minä olen naisrenttu. Levoton kulkija. Viinille, valvomiselle, kohtaamisille ja elämän hetkellisyydestä päihtymiselle perso yön orkidea. Hauskuuttaja ja sarjahurmuri niin halutessaan. Hetkessä innostuva, toisessa kyllästyvä. Eli ilmeisesti kaikkea muuta kuin kovaa valuuttaa tämän päivän pariutumis- ja avioitumismarkkinoilla. Sillä nyt jos koskaan meillä sisarilla on kiire ankkuroitua.

Moni mieskin haluaa ankkuroitua. Tai niin ne ainakin väittävät. Mutta tuuli, se on välillä kovin oikukas.

Ankkuroitumishalukkuuttaan vakuuttelevien heppujen keskellä me naiset haksahdammekin välillä klassisiin renttuihin, vaikka kuinka olisimme tietoisia renttuuden kliseisistä sudenkuopista. Toisaalta: kuten hyvin tiedämme, tämän miesrodun edustajissa on jotain äärimmäisen kiehtovaa. 

Parhaimmillaan renttuheebe on arvoituksellisen hauska (lue: epäluotettava naistennaurattaja), hurmaavan itsevarma (lue: egoltaan mahtaileva), tyrmäävän seksikäs (lue: kaadoistaan ylpistynyt) — ja peto lakanoiden välissä (lue: peto lakanoiden välissä). Usein tällaisilla miehillä on runsaasti naispuolisia ystäviä sekä perään haikailevia eksiä sekä näiden välimuotoja. Eivätkä naiset aina itsekään ihan tiedä, mihin kategoriaan he solahtavat. Eikä sillä taida olla niin väliäkään.

Ensi alkuun renttuus tuntuukin jännittävältä. Rakastetaan lujaa. Silloin kun muistetaan. Lupauksia ei pidetä. Eikä anteeksi pyydellä. Tai sitten pyydellään ylettömästi. Suorastaan vaivaannuttavan vuolaasti.

Mutta mitä pidemmälle aika käy, sitä kirkkaammin sen tajuaa, että renttuus on loppujen lopuksi… tylsää.

Lopettihan härmäläisen seksikkyyden suurinkarnaatio Antti Reinikin ylettömän dokaamisen. Ja sen jälkeen Antista tuli entistäkin kuumempi.

Samoin elämänkokemuksen karttuessa myös moni meistä naisista valitsee toisin. Haaveilemme kenties salaa hurjaa seksuaalienergiaa tihkuvasta renttukohtaamisesta, mutta päädymme valitsemaan viisaammin.

Sanovatkin, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen. Miksei siis menestyvän naisen takana voisi yhtä hyvin aina automaattisesti olla mies? Yksin kun on kovin raskasta menestyä. Oli sitten kysymys uramuuveista tai kissanäyttelypalkintojen keräämisestä miesraadin edessä.

No, huomiota toki tulee tähänkin tupaan. Toisinaan jopa ylitse tarpeen. Mutta mitään pysyvää ei tunnu jäävän käteen. Siksi naisrenttuimagostaan eroon pyristelevä varhaiskeski-ikäinen valitseekin mieluummin zeniläisen mökissä istumisen kuin hektisen huomiosta ja armopaloista taistelemisen lukuisten ikätoveridonnien kanssa.

Sitä paitsi ennen muinoin nuo huomionosoitukset (lue: lähentymisyritykset) alkoivat yleensä "sulla on nätit silmät/kasvot" -lainilla. Nykyään sen sijaan "sulla on ihana perse" -läpällä. Sinänsä mairittelevaa, sitä ei käy kiistäminen, mutta pitääkö tästä kenties vetää johtopäätös, että:

a) naamaosasto on jo nähnyt parhaat päivänsä?

b) maailma on muuttunut pebakeskeisemmäksi?

c) treenaaminen on tuottanut tulosta?

d) miehet eivät saa kotonaan tarpeeksi seksiä?

Onneksi kohta on oikea kevät. Ja tissiviikot alkavat. Ai jehna. Lisää vettä myllyyn, kanssakauriit!! Naisrenttu ei enää malta pysyä liiveissään.

Ja kevään edetessä se odottaa jonkun sanovan, että "sulla on kauniit aivot".  

---

Saatan siis leikkimielisesti haaveilla argentiinalaisesta taistelulentäjä-futaaja-rumpali-huippukokista (tai argentiinalaisista ylipäätään). Tai Johnny Deppin gitanoromanttisesta Roux-roolihahmosta. Tai Mikko Koivun päättäväisestä katseesta, kun kiekko putoaa keskiympyrään.  Mutta vähempikin riittäisi.

Ikävä kyllä tuolla kaupungin yössä tuntuu tällä hetkellä olevan tarjolla tasan kolmenlaista kaksilahkeiskatrasta: 

1) Vastikään eronneita miehiä, jotka uskottelevat itselleen (ja sinulle) olevansa "täysin fine" eronsa kanssa. Yli-innokkaan alun jälkeen (juu-u, silloin kun sinä vielä arvot tunteidesi kanssa) ne alkavat vaivihkaa feidata. Ja feidata. Ja feidata. Ja eräänä päivänä kun huomaat avanneesi sydämesi, ne ovat jo liuenneet johonkin häminäuniversumiin kuin saippuapalat. Ja tilanne jää ikuisesti selvittämättä. Itselläni ei näistä ole kokemusta, mutta lähipiirilläni sitäkin enemmän.

2) Ikuista mimmirulettia pyörittäviä pelimiehiä ja repaleisia patologikoita. Olivat ne sitten sinkkuja tai eivät. Moinen renttuus kiehtoo, mutta mitä pidemmälle viisarit liikkuvat, sitä vähemmän kiehtovalta kiehtovuus alkaa näyttää. Eikä kaltaiseni rotukissa muutenkaan jaksa loputtomiin nähdä itseään tusinantena vaihtoehtona. Näistä taas on kokemusta, ikävä kyllä.

3) Visusti varattuja miehiä ja perheenisiä, jotka esiintyvät ravintoloissa (puoli)singleinä. Ja joiden mielestä olet vastustamattoman jännittävä. Hohhoijaa. On tietysti sinänsä kivaa herättää jännittäviä ajatuksia, mutta olen lievästi sanottuna väsähtänyt siihen, että roolikseni on valikoitumassa "jännitystä varatuille miehille". Vuokraisivat mieluummin kauhuelokuvan. Tai kietaisisivat tumppuun. 

Nyt ei ikävä kyllä ole meidän varhaiskeski-ikäisten sinkkunaisten aika. Meitä on yksinkertaisesti liikaa miespopulaation tarpeisiin nähden. Siksi huonosti käyttäytyvät ja monasti tylsähköt perusjolpitkin pystyvät pyörittämään hemmetin tasokkaita kissoja. 

Ja niin kauan kun tämä vinksahtanut asetelma ei muutu, jätän suosiolla tämän stadin kinkerit väliin ja biletän mieluummin ihan muualla. Kannattaako muutenkaan maksaa muutamista lasillisista kymmeniä euroja, kun samalla hinnalla jo melkein lennähtää johonkin Euroopan pääkaupunkiin hurmaamaan?

Niin. Kukapa olisi arvannut, että tämänikäisenä replikoin tismalleen samoin kuin eräs lapsuusvuosieni suurimmista idoleista, Aristokattien neuvokas ja hauska kissarenttu Thomas O'Malley:

Maailma on minun takapihani.

Pelastakaa palomies Ryan?

Tässä elämän kilvoitteluasetelmia pohtiessani mieleeni juolahtaa äkkiseltään se ainut tositeevee-ohjelma, josta olen nähnyt ihan jokaisen jakson: takavuosien paritusohjelmien ehdottomaan aateliin lukeutuva Unelmien poikamiestyttö (The Bachelorette). En ole koskaan ollut tositeeveen ystävä, mutta kankeahkon intron jälkeen kyseisessä jenkkirealityssä tapahtui jotain täydellisen koukuttavaa.

Ryan Sutter.

Herkän maskuliininen, sopivan arvoituksellinen, suurisydäminen ja pipopäinen palomies, joka kirjoitti runoja. Sekä lauluja. Ja näppäili siinä sivussa kuusikielistäkin. Täydellistä. Voiko olla mitään vastustamattomampaa kuin fyysistä ammattia harjoittava väkevän lyyrinen mies? Eipä juuri, jos tältä kotikatsomolta kysytään. 

Kalkkiviivoilla kilpailijoita oli jäljellä enää kaksi. Rosoisen suloista karismaa uhkuva firefighterimme sekä sliipattu ja epäilyttävän ylikivan oloinen meklarihäiskä Charlie, jonka tukkakin oli oikeaoppisesti singlattu. Kaikki merkit viittasivat siihen, että melko perusblondiinin oloinen unelmien poikamiestyttö Trista (nihkeä daami, jos multa kysytään!) päätyy valitsemaan varman päälle eli Charlien ja materiaalisen ylenpalttiuden kotinurkillaan Los Angelesissa.

Mutta tositeevee on ilmeisesti vielä todellisuuttakin ihmeellisempää, sillä Tristan sydän valitsi kaukana Coloradon vuorilla majaa pitävän Ryanin.

Tai sitten sarjan kässäri oli nerokkaasti rakennettu? Toisaalta: Ryan & Trista ovat ainoa unelmapari, joka elää yhä yhdessä. Vieläpä onnellisesti naimisissa. Lasten määrä kasvaa, pariskuntafotot hehkuvat auvoa, Ryan ottaa osaa triathloniin. Ja kirjoittaa yhä runoja elämänsä rakkaudelle. Täydellistä. Samalla palomies pelastaa ihmisiä työkseen.

Palomiehen taas pelasti suuri rakkaus. Ja jos tämä rakkaus jonain päivänä hylkää palomiehen, lupaan olla välittömästi paikalla pelastamassa miestä.

Siksi, tämän helmikuisen pakkaspäivän iltana vuonna 2012 anno domini, teen julkisen lupauksen. Mikäli ohjelmakonsepti rantautuu joskus sellaisenaan Suomeen, lupaan ilmoittautua unelmien poikamiestytöksi.

Sillä maajussin morsmaikuksi minusta ei ole. Ei, vaikka taikametsissä ja ajatuksen laveilla niityillä viihdynkin.

En välttämättä löydä ohjelmasta itselleni Miljonääri-Jussia tai Härmä-Meklaria. Enkä haluakaan. Mutta jos yksikin kilpailijoista kykenee ilmaisemaan itseään vilpittömän oloisella värssyllä tai parilla, peli on selvä. Lisäpisteitä kertyy katseen intensiteetistä, joka on aito eikä womanising-tarkoitusperiä varten harjoiteltu.

Jos jostain syystä jään ohjelmakonseptin ulkopuolelle, lupaan ilmoittautua seuraavaan Unelmien poikamies -sarjaan. Ja mikäli en voita, ei se mitään. Eihän sekundääriseireenin kohtalo nyt niin paha ole, kun sitä tarkemmin miettii. Siksi lupaan vastedes olla kiitollinen pienistäkin yhteydenotoista silloin, kun joku muu tusinasta kilpailijattaresta ei vastaa. 

Niin. Ennen olin sitä mieltä, että mies on ihmisen paras ystävä.

Nykyään tuumaan, että mies voi olla ihmisen paras ystävä.

Onneksi ensi viikolla on ystävänpäivä. Harmi vaan, että täystipaton periodi jatkuu jo toista kuukautta. Ei voi syyllistyä aseistariisuviin jurritekstareihin uusia pikkuystäviä etsiessään.

Menestyssarjaa ja sitä oman elämän fyysis-lyyristä täysosumaa odotellessa:

www.ryansutter.com

Maailman paras Heikki...

...oli isä, joka vei Tiirismaalle hiihtämään. Noilla retkillä, isän seurassa, jopa inhoamani ranskanleipä ja meetwursti maistuivat taivaallisilta. Isän kanssa hytistiin pakkasessa ihailemassa myös Salpausselän kisojen ilotulituksia. Ja kotona isä jännitti nuoren Nykäsen toisen kierroksen hyppyjä vähintään yhtä hervottomasti kuin tarkkisluokkalaisen Matin huimapäisyydestä vaikuttunut tyttärensä.

Isä, joka teki viikonloppuisin maailman parasta spaghetti bolognesea. Ja isä, jonka kanssa ruokaostosten teko lauantaisin oli yhtä juhlaa. Äidiltä salaa ostoskärryihin sujahti kaikkea epäterveellistä. Ja yhtä salaa me raaputimme kahteen pekkaan kaiken paistinpannuun juuttuneen karstan – joka muuten on yhä herkkuani. Karsinogeeni, eittämättä. Mutta jos sen takia täältä lähdetään ennen aikojaan, se on ollut sen arvoista.

Isä, joka aina onnistuneen pianotutkinnon jälkeen osti ison rasian Finlandia-marmeladeja. Jotka sai syödä ennen ruokaa. Isä, joka jaksoi pelata Commodore 64:n legendaarista Summer Gamesia loputtomiin. Sekä muutenkin osallistua leikkeihimme ja urheilutempauksiimme. Ei ihme, että isä oli meidän lasten suosikki. 

Isä, joka keksi parhaat palindromit ja pesi shakissa monet meillä vierailleet venäläiset tiedemiehet. Isä, jolla oli maailman hienoin käsiala ja oikeaoppiset marginaalit.

Isä, joka opetti minut rakastamaan John Waynen tähdittämiä klassikkowesternejä sekä lukemaan Origon ja Bisquitin pakinoita jo nuorella iällä. Ja isälle ei muuten riittänyt, että hänen ala-asteikäinen tyttärensä osasi ulkoa aakkosjärjestyksessä Yhdysvaltain osavaltiot. Ne kun piti luetella yhtä sujuvasti myös ö:stä a:han. Onko siis ihme, että kakarasta sukeutui sittemmin varsinainen muistihirviö ja Trivial Pursuit -friikki?

Isä, joka kertoi kiehtovasti Eusebiosta ja Mustasta Hämähäkistä. Ja isä, joka vuosia myöhemmin ymmärsi jalkapallokisoja rakastavan esikoisensa pakahduttavan tuskan, kun ranskalaiset pudottivat rankkareilla ihanan Zicon luotsaaman Brasilian loppupeleistä Meksikon MM-kisoissa 1986.

Isä oli mies, joka otti aina lapset mukaan aikuisten juttuihin. Tunsin pienenä suurta ylpeyttä saadessani valvoa pikkutunneille aikuisten pöydässä, isän viisaita ja sädehtivän hauskoja kavereita kuunnellen. Noita etenkin sydämeltään sivistyneitä miehiä, joita edelleen rakastan. Miehiä, joita ajan hammas on kalvanut varsin hellästi. Miehiä, jotka näyttivät ihmistaimelle sen, miten maailman parhaaseen illanviettoon ei välttämättä tarvita mitään spektaakkelinomaista: ainoastaan tietty määrä samalla aaltopituudella olevia aivoja. Ja vissi määrä väkijuomia. Ja agendatonta aikaa aamunkoittoon. 

Isä, joka innostui aina kaikesta uudesta. Esimerkiksi Rubikin kuution parissa valvottiin yökaudet. Ja isä, joka kiintyi myös vanhaan: meillä autot olivat arvovaltaisia perheenjäseniä, joita hän rassasi ja rukkasi yökaudet. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että ajoittain autonkorjaus toimi peitetarinana jollekin ihan muulle. Joka tapauksessa aina autonvaihtojen yhteydessä meidän klaani vuodatti krokotiilinkyyneliä.

Isä tiesi parhaat kummitustarinat, kaskut ja kaupunkilegendat. Ja oli armoitettu tarinaniskijä. Iltasatujen ohessa meillä kuunneltiin usein iltajazzia. Isän mielestä maailman kovin äänite oli Charlie 'Bird' Parkerin Ornithology. Isä myös soitti ja sävelsi kuin enkeli. Ja sytytti jo pienenä palavan rakkauteni musiikkiin. Ja siinä sivussa muusikoihin, vaikka myöhempinä vuosina hän ohjeistikin baariskenestä suuresti viehättynyttä esikoistaan lempeästi:

"Ota sellainen hyvä suomalainen marjaskarhu, älä ainakaan soittajaa."

---

Parhaimmillaan faija oli hassunhauska hemmo ja loistava tunnelmaroottori, joka uskalsi suukottaa miespuolisia ystäviään. Ja joka opetti, että jokainen kiintymys on yhtä arvokasta. Meillä kotona ei koskaan päivitelty valtavirrasta poikkeavia asioita. Faija, läpeensä akateemisen suvun kasvatti, ei myöskään digannut sosioekonomisista erotteluista. Ihmiset "arvotettiin" tasan sen mukaan, oliko hyvä tyyppi ja hauskaa seuraa vai ei. Faija oli avarakatseinen mies, joka rakasti valvomista hyvässä seurassa. Ilman mitään erityistä syytä.

Fyysikko, joka hermostui kunnolla ainoastaan silloin, kun jälkikasvu ei millään sisäistänyt fysiikan lainalaisuuksia. Saati sitten tieteistä ehkä jalointa, matematiikkaa. Kaiken maailman rajatieto- ja horoskooppipohdintoihini hän tokaisi aina lakonisesti: 

"Lue luonnontieteitä ja lopeta haahuilu."

Faija, jonka kanssa jo yläasteen loppuvuosina sain ottaa veneessä keskipäivän naukut. Tummaa rommia tai lonkeroa. Homman pointti ei tietenkään ollut alkoholinkäyttöön lietsominen, vaan slaidikaupalla hienoja pieniä avomerihetkiä isän ja tyttären kesken.

Faija, jolla oli mainio purjevene nimeltä Nirvana. Ja myöhempinä vuosina myös pelastusvene, Kurt Cobain. Vaikka hän yllytyshulluna ei olisi koskaan halunnut reivata ennen kuin oli pakko, Kurtin apuun ei onneksi jouduttu turvautumaan. Faija ei myöskään lotkauttanut korvaansa suomalaisen suven arvaamattomuudelle. Niinpä hän kohahdutti 11-asteisessa vihmovassa säässä Maarianhaminan vierasvenesataman kermaa kipparoidessaan maihin pelkissä turkooseissa uimahousuissa, keskaripullo ja kevyt hymynkare huulillaan. Muu perhe oli pakkautunut toppavermeisiin ja pipoon. Jopa hänen lämminverinen esikoisensa. Todellinen harmi, että faijan kanssa pedantisti pitämämme lokikirja on teillä tietymättömillä.

Faija, joka matkalla yhteen ylioppilaskokeeseeni kysäisi autossa:

"Palaako?"

Tuo hetki oli merkittävä riitti aikuisuuteen faijan silmissä, vaikka se tapahtuikin nykyään saatanallista stigmaa kantavan tupakoinnin välityksellä. Siinä sitten istuttiin Länsiväylän aamuruuhkassa ja imettiin posket lommolla tupakkaa. Isä ja tytär.

Faija, joka oli suunnattoman ylpeä stadilaisuudestaan. Ja jonka herkulliset tarinat 50-luvun Helsingistä olivat vailla vertaa. Pieruhuumorilla höystetyt jorinoinnit Ressun poikakoulusta. Sodanjälkeisen Meikun omituinen naapuriyhteisö. Muistelot ensistondiksista nelosen ratikassa. Varsinainen mikrohistoriallinen aarrearkku.

Faija, jolla oli neljävitoseksi asti atleetin kroppa. Vaikka hän rakasti keskiolutta ja ajoi autolla joka paikkaan. Kun faija sitten aina välillä aloitti urheilun, se tarkoitti vähintään 30 kilometrin hiihtolenkkiä tai 80 kilometrin pyöräretkeä kylmiltään. Yleensä alkuinnostus sammahtikin heti tuon ensilenkin jälkeen. 

Faija, joka viihtyi yhtä hyvin purjeveneessä, sienimetsällä, pihvin äärellä tasokkaassa ravintolassa ja rokkihenkisissä korttelikuppiloissa parikymppisten hevareiden kanssa. Faijan karisma upposi kuin veitsi voihin. Niin naisiin kuin miehiinkin. 

Faija, jonka kanssa oli oudon nastaa käydä baarissa. Mutta vielä oudompaa oli törmätä faijaan baarissa. Syksy 1996, Lönnrotinkadun Boot Hill. Ja sisällä faija pelaamassa bilistä Stonen jätkien kanssa. Ei. Liikaa jopa meikäläiselle. 

Hienointa faijassa oli se mittaamaton ylpeys, jolla se esitteli esikoistyttöään kaikille. Kerran faija tosin kimmastui Königin ovimiehelle, joka erehtyi luulemaan esikoista nuoreksi sussuksi: 

"Tuolta yöstä ei kuule löydy lähimainkaan mitään näin hienoa kuin tämä tytär."

Eräs toinen tulistuminen sattui sittemmin Tapiola Garden Hotelin jonossa. Vastaväittäjänä itse Juhan af Grann. Herrojen luonnontieteellinen versus ufologinen -mittelö ajautui kuulemma käsirysyyn. Uskokoon ken tahtoo. Juhan ainakin uskoo vaikka mihin.

---

Seuraavina vuosina tapahtui paljon.

Ja siitä olen onnellinen, että faijan viimeiset elinvuodet olimme taas rempseissä väleissä kuin ennen wanhaan. Mutta ehkä kaikkein onnellisin olen siitä, että faija ehti juuri pari kuukautta ennen kuolemaansa nähdä ikuisen kaupungin, Rooman. Ja ihastua päätäpahkaa samoihin katuihin ja kujiin, joita hänen italofiili tyttärensä niin syvästi rakastaa.

Ihana ja ilmeisen poikkeuksellinen faija, josta olen yhä äärimmäisen ylpeä. Peter Pan, joka kirjoitti minulle vähän ennen kuolemaansa:

Never let them outshine you.

Tuota muistutusta noudattaen tiedän, että jonain päivänä elämä heittää eteeni miehen, joka haluaa loistaa vierelläni – ei yläpuolellani eikä missään muuallakaan. Ja joka välittää niin paljon, että on valmis sokaistuttuaan järisyttämään hetkellisesti koko oman olemisjärjestelmänsä perusteita. Sillä tuolloin minä olen valmis samaan. 

En kuitenkaan usko alberonistiseen ajatteluun, jonka mukaan koko minuus unhoittuu rakastumisen myötä. Toimivassa ihmissuhteessa kun ei taida olla kyse mistään sen ihmeellisemmästä kuin molempien intressien yhteensovittamisesta.

Sillä polulla ollaan vasta alussa.

Kuuma, kuumempi, Aragorn

Minä tarvitsen idoleita. Tosielämän sankareita sekä nerokkaasti käsikirjoitettuja hahmoja. Viisaita ja hyväsydämisiä arjen sotureita sekä epärealistisia mieshaavekuvia.

Väheksymättä mitenkään elämäni varrella arkihaarniskaani hyvällä tavalla naarmuttaneita ritareita, yksi suurimpia ihanteitani on edelleen kuvitteellinen. Eli Taru sormusten herrasta -tarinan supersankari Aragorn. Kirkasotsainen ja peloton samooja, joka menestyksekkään sodankäynnin konseptoinnin myötä kasvaa kansan rakastamaksi kuninkaaksi. Hahmo, jossa kiteytyvät klassiset hyveet: rohkeus, viisaus ja sankarillisuus. Näiden keitoksesta syntyy hänen liki rajaton karismansa. 

Aragorn. Malliesimerkki siitä, kuinka todellista rohkeutta ei ole olemassa ilman viisautta. Muuten se on tyhmänrohkeutta. Jossa kieltämättä, esimerkiksi promilleissa, on oma vinha hohtonsa. Mutta pysytäänpä asiassa…

Aragorn. Paraatiesimerkki siitä, miten sankaruus ei ole pelkkää voimaa, voimankäyttöä ja lujaa tahtoa. Sillä Aragornin hahmossa vielä pelottomuutta ja vahvuutta mykistävämpää on hänen viisautensa. Viisaus, joka on kykyä tehdä oikeita valintoja — etenkin kriisitilanteissa. Viisaus, joka näyttäytyy taitona unohtaa mahdottomat kohteet. (Tämä jälkimmäinen meidän nykyleidienkin kannattaa muistaa hervottomasti yössä ja arkipäivässä singahtelevien heppujoukkojen keskellä.)

---

Harvalla 2010-luvun miehellä on kuitenkaan mahdollisuutta masinoida kokonaisia joukkoja. Toki yöelämä tuntee omat Hamelnin pillipiiparinsa, jotka saavat meidät naiset seuraamaan heitä uskollisena hiirilaumana. Mutta onneksi nykyään henkistä kapasiteettia ja uskallusta lemmen kentillä voi osoittaa muullakin tavoin. 

Niinpä kenties suurinta rohkeutta on olla auki toisen edessä — olipa tuo "toinen" sitten ihminen, ilmiö tai uusi ja pelottava tilanne. 

Rohkeutta on tarttua hetkeen ja heittäytyä. Aina se ei vie kohti toivottua lopputulosta. Mutta tuleepahan ainakin elettyä. Puoliteholla elävät varmistelijat eivät loppujen lopuksi jaksa enää syttyä. Saati sitten sytyttää.

Rohkeutta on kiintyä. Jokainen pienikin kiintyminen ravistelee hetkeksi rutiinejamme, olomuotoamme ja ajatuksellisia kehikoitamme. Mutta sitä kautta ihminen uusiutuu. Ja kehittyy. Ja monimuotoistuu. Ja saa kriisitilanteissa sangen hyödyllisiä lisäkerrostumia eli elämänviisautta olemukseensa. Rakkautta ei opita kirjoista, vaikka self help -ylipapittaret tykkäävätkin niin uskotella. 

Rohkeutta on rakastaa julkisesti. 

Rohkeutta on tuoda omat luurankonsa kaapista. Sillä ihminen, jolla ei mukamas ole kaapintäytettä laisinkaan, on epäilyttävä. Ja kyllä ne luutkin kaipaavat ajoittain päivänvaloa. Yhdessä tomuttaminen käy sitä paitsi nopeammin.

Rohkeutta on myös avata suunsa, kun "toinen" alkaa ahdistaa. Tai tunnustaa mokanneensa, kun niin on päässyt käymään. Tuo toinen voi ja saattaa jopa antaa anteeksi. 

Rohkeutta on kysyä suoraan itseltään, mitä oikeasti haluaa. Ja sen jälkeen keskittyä haluamaan sitä. Sillä jos jotain todella halajaa, sitä varten löytyy aina kotvanen. Kaikki muu on silkkaa selittelyä. Vaikka palaveriputki näyttää päättymättömältä, ulkoilman olosuhteet muistuttavat Mordoria, harrastuksia on taas tullut haalittua aivan liikaa ja iltaisin tekee vain mieli rojahtaa sohvaan, aikaa ON, sillä haluaminen antaa energiaa järjestää sitä aikaa. Jos suuntaisimme toisiimme edes osan siitä energiamäärästä, jonka jaksamme käyttää työhömme, maailma pursuilisi välittämistä ja toiseen ihmiseen kohdistuvaa lempeää arjen sankaruutta.

Ikävä kyllä moni meistä siskoista on usein taipuvainen selittelemään kaksilahkeisten työ-, perhe-, harrastus- ja miesbondauskiireillä sitä, etteivät nämä ehdi tavata. Tai ylipäätään olla yhteydessä. Bullshit. Niin paljon kuin se kirpaiseekin, yleensä yksinkertainen totuus piilee lauseessa:

Maybe he's not that much into you?

Ellei kyseessä sitten ole pilalle peloteltu miesraunio, tunnevammainen tomppeli tai omaa pelurimainettaan hysteerisesti vaaliva antisankari.

Rohkeutta on myös taistella sen puolesta, mitä haluaa ja mihin uskoo. Toisinaan se herättää lähiympäristössä pahaa verta. Tai ainakin järkyttää hetkellisesti koko omaa elämänmuotoa. Tuo järkkyminen on kuitenkin hyvänlaatuista. Ja välttämätöntä. Sillä vilpitön kiintyminen on yksinkertaisesti mahdotonta himmaillen. Niin mukavaa kuin rakastuminen onkin, se edellyttää omalle epämukavuusalueelle astumista.

Liv Tylerin tähdittämä jumalainen Arwen-neitokin uhraa ikuisen haltiaelämän maallisen rakkautensa eteen. Ja totta: mieluummin muutama vuosi intensiivistä lemmenkekäleillä tanssahtelua kuin lukuisat tunteellisessa mielessä hajuttomat & mauttomat vuosikymmenet (tai tässä saagassa vuosisadat). Eikä rakastumisen tarvitse olla typerää tai erityisen varomatonta. Hullaantuminen ja analyyttisyys eivät sulje toisiaan pois. Niinpä oman suosikkiajatukseni mukaan älykkyys on karismaattista, mutta älyn valjastaminen rakkaudeksi vieläkin karismaattisempaa.

Rohkeutta on rakastaa vaikka ilman vastarakkautta.

Ja suurta arjen rohkeutta osoittaa jo niinkin pieni asia kuin suloisen tekstarin lähettäminen selvin päin. Vielä rohkeampaa olisi tietysti soittaa. Mutta se alkaa olla todella harvinaista herkkua. 

---

No, sadut satuina. Mustavalkoistava hyvä versus paha ei ole ihan niin yksinkertainen juttu. Ja aikamme henkinen ilmasto ei taida muutenkaan suosia aragornmaista kirkasotsaisuutta ja suoraselkäisyyttä. Ja kun tarkemmin miettii, koko Aragornin rooli on varsin tarkoin rajattu. Jopa hieman yksioikoinen. Kliseiseen sankarikehikkoon typistetty. Mutta pienillä eleillä Viggo Mortensen puhaltaa hahmoon unohtumatonta eloa. 

Ihmekös tuo, kun roolihahmon takana on varsinainen nykypäivän renessanssi-ihminen, joka näyttelee, maalaa, kirjoittaa runoja, valokuvaa, säveltää ja laulaa. Ja puhuu viittä kieltäkin. Haltiakielen lisäksi. Varsinainen satuhahmo mieheksi.

Runotyttö 00200 elää elonkorjuuta ja voi hyvin

Mistä tietää syksyn reppuineen kolkuttelevan ovella?

Keltaisista lehdistä parvekkeen lattialla. Tuikkukynttilöiden paluusta. Varpaista, jotka aamuisin pyrkivät hautautumaan peitteiden alle. Puihin ilmestyneistä pihlajanmarjoista sekä pakottavasta tarpeesta hillota niitä. Ihanista kapakkafilosofisista illanvietoista. Klassikkoniteisiin uppoutumisesta. Holtittomasta nostalgisoinnista. Huvila-teltan ikimuistoisista konserteista. Tavanomaista lyyrisemmästä elämänasenteesta.

Sekä siitä, että levylautasella alkaa päivästä toiseen pyöriä melodia- ja modulaationero Lasse Kurjen luotsaaman Lemonatorin hienoin kiekko, The Waltz, joka sopii orastavaan syysmoodiin viiltävän täydellisesti. Tuolla loistavalla äänitteellä on pakahduttavan hienoja, suoraan sieluun iskeviä rakkauslauluja sekä viehättävän sisäänpäinkääntynyt mutta samalla uljaan melankolinen soundi. Soundi, joka on omanlainen ja jäljittelemätön. Soundi, joka puhuttelee eikä vain jutustele tilan täytteeksi. Siitä on hyvät orkesterit tehty.

Se on musiikkia, joka elähdyttää päänsisäistä ilmastoa paahtavaa aurinkoa tulvehtineiden kesäkuukausien jälkeen. Kulunut suvi kun on tarjonnut toinen toistaan sinfoniallisempia mahdollisuuksia tarkastella riemastuttavan vähäpukeisia suomalaisia sällejä niin kaduilla, rannoilla, baareissa, ulkoilmakonserteissa kuin julkisissa kulkuvälineissäkin. Sillai leikitellen. Ja turvallisesti pienen etäisyyden päästä.

---

Mutta nyt. Nyt on aika nauttia pimenevien iltojen mystiikasta ja lisääntyneiden vaatekappaleiden charmista. Ja elonkorjuuromantiikasta. Ja muistaa samalla Hesarissa pari päivää sitten julkaistu Virpi Salmen tiivis mutta aina ajankohtainen kirjoitus siitä, miten me naiset olemme usein taipuvaisia monopolisoimaan romanttiset tarpeet itsellemme. Ja leimaamaan monet miesten toiveet vähäpätöisiksi ja läpeensä epäromanttisiksi. 

Niin. Lienee tarpeetonta ylipäätään jakautua erillisiin mies- ja naisromanttisiin leireihin. Romantiikan reseptejä kun on ihan yhtä monta kuin meitä hämmentäjiäkin. Ja ainahan voi piristää omaa epäromanttista elämäänsä ryhtymällä jonkun toisen romanttiseksi apukokiksi (sanoo nainen, joka takavuosina tunnettiin paljonpuhuvalla kutsumanimellä Rakkauden Apostoli).

Hyvä romantiikka näyttää tasan itseltään eikä ole ulkokultaista liturgiaa. Ja toiset meistä vaan ovat romanttisempia kuin toiset. Piste. Ja pienillä arjen teoilla osoitettu romantiikka on ihan yhtä kova juttu kuin verbaaliset rakkaudenosoitukset. Rakastamisen alituinen hokeminen ja katkeamaton romanttisten eleiden virta johtaa myös herkästi inflaatiotilaan - ja sitähän kukaan taloudellisesti ajatteleva nykynaaras ei pohjimmiltaan halua. Sitä paitsi semikälyinen pizza ja väljähtynyt tuopponen loistonsa päivät nähneessä lähikuppilassa voi olla ihan pirun kova juttu romantiikannälkään silloin kun seura, moodi ja tilanne on tismalleen oikea. 

---

Näin syksyn kynnyksellä tekee mieli tallustella hiljakseen metsässä. Kuunnella, kuinka sienet kasvavat. Varastoida aallokon ääni muistiin pitkää viimaista talvea varten. Ja kuunnella, kuinka elämä ritisee hengityksessä. Käpälä tukevasti toisen käpälässä. Ihan hiljaa vain. Häthätää 16-vuotias Anja Niskanen sen tiesi. Kun puhe turhaa on.

On aika syventyä ihmisyyden äärelle. Istahtaa mättäälle, kaivaa vasusta ikiaikaisia viisauksia ja katsella toista silmiin vielä hämärän laskeutumisen jälkeenkin. Ja jos tuo silmiinkatselu ei kestä päivänvaloa, näin syksyllä pimeys saapuu armeliaasti aiemmin.

On aika toteuttaa lyyrisen kaunista kansallismelankolista olemustamme ihan luvan kanssa ja täysin palkein. Ennen kuin marrasmasennus vie meidät kaikki mennessään.

Itse taidan syksyn kunniaksi hankkia uuden penaalin tuliterine lyijykynineen, pyyhekumeineen ja teroittimineen. Niillä pergamentille luulisi syntyvän elämänmakuisempaa tekstiä kuin näppistä hakkaamalla. 

Sillä on taas aika päästää tuo kuukausikaupalla muilla mailla taivaltanut, viluinen ja nälkäinen kulkija nuhraantuneine reppuineen sisään. Ja tarjota sille ensi töikseen vaikkapa pahaa pizzaa ja taskulämmintä keskaria. Ja sen jälkeen vääntää nupit tiukasti kaakkoon.

You're my favorite song

Truly, truly

Where all the words go wrong

when I sing along

Katseista, kohteista ja katseen kohteena olemisen sietämättömästä keveydestä

Heinäkuun lopun iltapäivä Lauttasaaren kärjessä. Otan aurinkoa, uin, lueskelen, torkahtelen. Huomaan silti erään vanhan miehen tarkkailleen minua jo pidempään. Kun teen lähtöä rannalta, heppu astelee luokseni, nostaa hatun päästään, esittäytyy taidemaalariksi ja pyytää saman tien mallikseen:

"Sinä olet kovin virtaviivainen nuori nainen. Sellainen, jonka sivellin haluaa ikuistaa."

"Kiitti. Mutta varhaiskeski-ikäinen."

"Saisinko maalata sinut? Työhuoneellani?"

"Hmm. Sisätiloihin mä en kyllä lähde. Ihan jo periaatteesta."

"No toki tässä ulkosallakin voi luonnostella. Kunhan olet alasti."

"Kuule, ei millään pahalla mut mä en nyt lähe tohon…"

"Edes rinnat paljaina? Olkaa ystävällinen."

"Sori, ei onnaa."

Pitäisi varmaan kiusaantua, mutta sen sijaan päätän testata miestä hieman. Kysäisen hänen nimeään, jonka jälkeen käymme pitkähkön keskustelun taiteen ja arjen estetiikan rajapinnassa. Mies surkuttelee edelleen sitä, miksi monelle suomalaisnaiselle ilkosillaan poseeraaminen tuntuu olevan niin suuri issue. 

Päätän esiintyä yyberpuhtoisena ja hieman säkissä kasvaneena tyttönä ja vetoan tiukasti periaatteisiini. Samalla valehtelen. Sillä eräälle toiselle varttuneemmalle taiteilijalle näyttäytyisin ilolla vailla rihman kiertämää. Ihan pyytämättäkin.

Ikävä kyllä tuo sielunveli ei tunnu ymmärtävän verevän sielunsisarensa päälle. Ja kaipa sielunsisarkin - joskin viitisentoista vuotta nuorempana - on jo liian vanha ja eltaantunut todelliseksi lolitaksi? Ja kenties pitkä aikuinen ystävyys on paljon kovempi juttu kuin hetkellinen muusaekstaasi? 

Kissinvillat!

---

Muutamaa päivää myöhemmin samaisella kalliolla ystävien seurassa. Helteinen sunnuntai, kesän kaamein kanuuna. Aistit tavanomaistakin herkemmässä. Ja tietysti juuri tuona iltapäivänä kalliolla patsastelee toinen toistaan salskeampia miekkosia. Silkkaa kidutusta klassisen darrapanetuksen keskiössä kärvistelevälle varhaiskeski-ikäiselle, joka ei oikein enää tiedä, mihin katseensa kohdistaisi. Hän päätyy tuijottamaan lyyrisesti merta. 

Vilkkusilmäisyys ja lämmin hymy ovat kuitenkin huomattavasti kovempaa valuuttaa kuin moitteeton varsi. Esimerkiksi kalliolla käyskentelevä, suorastaan veistoksellisen raamikas suomenruotsalainen blondi ei sytytä, sillä mies on niin täynnä itseään, varttaan ja lihaksiaan, että edellisen päivän fisut tuntuvat taas nousevan kurkunpäähän.

---

Mikä ihme sitten tekee miehestä seksikkään? Jaa-a. Sen selittäminen tuntuu välillä silkalta avaruustieteeltä. Ilokseen sitä kuitenkin huomaa, miten seksikkyysskaala vain laajenee vanhemmiten. Ilkeäkielinen toteaisi tähän, että valinnanvaraa on nykyään vähemmän.

Niin. Vaikka monen ikätoverini elämä kääntyy yhä enemmän kohti kotia, ydinperhettä tai ydinperheen korviketta nimeltä ura, haluan silti uskoa sinnikkäästi, että kadulla, baarissa tai lähikaupassa voi yhä kävellä vastaan ihan mitä tahansa.

Ainakin omaan elämääni herkullisimmat tyypit ovat usein tulleet ihan takavasemmalta. Tai keittiön kautta. Toki "työvoitto" pitkään mieltä kaihertaneen/kuumottaneen tyypin suhteen maistuu aina julmetun makealta. Mutta vielä hienompaa on antaa jonkun yllättää aivan yllättävässä tilanteessa. Ja yllättää samalla itsekin.

---

Niinpä niin. Viime viikonloppuna Kalevankadulla päästin mojovan yllärin käsistäni, kun vastaan kävelee ihana mies, joka kysäisee neuvoa Yrjönkadulle. Sen jälkeen hän tekee vielä tikusta asiaa... mutta itseään impulsiivisena luonnonlapsena pitävä varhaiskeski-ikäinen ei jostain syystä tartu tuhannen taalan paikkaan. Täydellinen jäätyminen! 

Parikymmentä metriä myöhemmin kaduttaa ja käännähdän katsomaan taakseni. Komistus on myös pysähtynyt ja katsoo hymyillen takaisin. Silti jatkamme molemmat matkaa - vain pysähtyäksemme taas kohta samaan aikaan katsomaan toisiamme. Miten elokuvallista! Sama toistuu vielä kolmannen kerran, minkä jälkeen hänen viehättävä figuurinsa katoaa kadunkulman taakse. Vaikka hyvässä romanttisessa filmissä hänen kuuluisi muutaman minuutin päästä juosta minut kiinni. 

---

Näinkin on käynyt. 

Praha, Mala Strana. Helteinen elokuun iltapäivä vuonna 2000. Maleksin puistossa mietteissäni, kun näköpiiriini askeltaa pitkä ja ristiverinen nuorukainen, jolla on lautasen kokoiset taivaansiniset silmät ja maailman ihanin ilkikurinen hymy. Ohitamme kuitenkin toisemme ja jatkamme matkaa. Kalevankadun episodin tavoin pysähdymme pari-kolme kertaa katselemaan toisiamme. Elokuvallista semikaukoromantiikkaa parhaimmillaan.

Ja vain pari minuuttia myöhemmin hän juoksee minut kiinni. Cesar. Uruguaysta.

Siitä alkaa huikean hauska iltapäivä: pari kylmää Urquellia puistossa, pitkäksi venähtänyt lounas, villisti polveilevaa keskustelua elämästä ja ihmissuhteista ja kirjallisuudesta ja kaljasta ja matkustamisesta ja bändeistä ja eteläamerikkalaisista ja eurooppalaisista. Päivä tummuu illaksi, maaninen jutustelu tyrehtyy. Aamuyöllä jokirannassa päätän kuitenkin palata retkeilymajaani enkä lähde jatkamaan hänen kanssaan Etelä-Eurooppaan.

Vaikka Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä Rakkautta ennen aamua on elokuvana hivenen epäuskottava, se toimii. Juuri siksi, että juonikuvio perustuu yllätykselliselle kohtaamiselle, välittömälle viehättymiselle ja spontaanille sanailulle. Eikä ennakkoon speksatulle tapaamiselle junan ravintolavaunussa.

Kehonkuvista ja kuvauksellisista kehoista

Lehteilen postiluukusta tupsahtanutta H&M:n syyskuvastoa. Kauniita, sopusuhtaisen hoikkia ja vielä elinvoimaisen oloisia malleja. Mutta sitten havahdun todellisuuteen. Nyt on heinäkuu. Ei vaan PYSTY vielä ajattelemaan syksyä.

Viisas nainen tietysti hankkisi talvitakkinsa jo nyt. Mutta minä en voi. Haluan elää illuusiossa, jossa puut vihertävät läpi vuoden. Haave-Suomessa, jossa vähäpukeiset jolpit kisailevat auringonkilossa ja polte kuumottaa paljaalla iholla vielä pitkään päivänlaskun jälkeenkin. Maailmassa, jossa ei tunneta takkia saati sitten sukkia. Sillä jos minulta kysytään, sukat ovat eräs maanpäällisen saatanallisuuden ilmentymistä. Ja niiden käytön sekä kansallisen melankoliamme välillä vallitsee selkeä syy- ja seuraussuhde.

Viisas nainen hankkii muutkin talven lämmikkeensä nyt. Karhumaisen sylin, joka suojelee elämän viimoilta. Rakastajan, jonka ansiosta viikonloppuisin ei tarvitse poistua sisätiloista. Kesällä tällaisen parinmuodostuksen luulisi käyvän helpommin, kun kehonkieli tulee avuksi. Speedoissa erektioita on vaikeampi peitellä. Bikinit ovat pikkuruisia, helmat kosiskelevan lyhyitä ja leyhyviä. Jokainen normaalilla halukkuudella siunattu mies havahtuu viimeistään siihen, kun hetkellinen kylmä tuulenviri nostaa liivittömän naisen nännit ihanasti pystyyn. Ja vaikka kyseessä on vain koleusperäinen realiteetti, moni miekkonen tulkitsee sen juuri itseensä kohdistuvana kiihottuneisuuden osoituksena. Ja kenties hyvä niin. Ainakaan stadissa ei ole tylsää!

Maalaisromantiikan ilmenemismuotoja en niin tunne, mutta kaupungissa koko katukuva on jotenkin lempeämpi, terveellä tavalla vilkkusilmäisempi. Kaduilla ja rannoilla askeltaa vastaan toinen toistaan salskeampia koiraita. Samoja tallaajia kuin talvellakin, mutta he vain näyttävät erilaisilta. Rennommilta. Kuumemmilta.

---

Seksikkyys ei olekaan koosta, väristä, pituudesta, muskeleista, vaatteista tai varallisuudesta kiinni. Se on jotain paljon kokonaisvaltaisempaa. Kimmoisa käynti on toki aina plussaa, mutta miehen todellinen kuumuus on suoraan verrannollinen katseen intensiivisyyteen, reaktiivisuuteen sekä ympäröivän tilan hallintaan. Jo silmistä, artikulaatiosta ja kehon painopisteistä voi tunnistaa kekseliään rakastajan. Moni meistä kuolaa klassisen kärjellään kävelevän kolmion perään, mutta suvunjatkamismielessä leveät hartiat ovat yhtä hyödyttömät kuin treenattu hauis. 

Toisilla meistä on äänifetissi. Itsekin tunnen muutaman ulosanniltaan niin valloittavan miehen, että pyydän heitä vain puhumaan ja puhumaan. Ääninirvanan kyllä tunnistaa, kun sellaiseen pääsee.

Kaikesta huolimatta muutamat ystäväni naljailevat ikuisesta mieltymyksestäni nuoriin karkkipoikiin. Ei pidä paikkaansa. Elämän suola maistuu paljon paremmalta kuin ylenpalttisen makea mieshattara. Vuosien karttuessa skaala laajenee. Ja se on tervettä, vaikka ilkeämieliset voisivatkin kutsua sitä (ällö)realismiksi. Aika juoksee, kello tikittää - siis niillä, joilla se tikittää - ja vapaana teutaroivat vaihtoehdot käyvät vähiin. Ei ole enää loputtomasti mahdollisuuksia uusiin alkuihin. 

Me vanhenemme. Jo nettideitti-ilmoituksia selailemalla huomaa sen, miten ikäisemme miehet etsivät selvästi itseään nuorempia naisia. Ja tämä väitehän perustuu sitten VAIN kuulopuheisiin. Omakohtainen ikäsyrjintäkokemus puuttuu. Vielä toistaiseksi.

Näin jalkavammaa potiessa olisi tietysti tuhannen taalan paikka ottaa ne ensiaskeleet nettideittailun ihmeellisessä maailmassa. Paljon lupaava kuva kehiin vaan ja menoksi. Tai ihan neutraali perusfotokin näkyy riittävän: ainakin eräs tuttavani sai heti kättelyssä peräti tusinalta mieheltä stondiskuvan. 

Mutta ehkä se seuralainen tosiaan kannattaisi hoitaa nyt, kun vielä on kohtuukuosissa? Sillä vaikka haluan suhtautua railakkaan huvittuneesti meihin naisiin kohdistettuihin ulkonäkövaatimuksiin, mieltä kalvaa toisinaan turhamainen ja naurettavan narsistinen pelko siitä, että treenaamattomuuden myötä sitä alkaa paisua kuin pullataikina. Niin. Meillä kullakin on pinttymämme. Minä haluan elopainoni alkavan vitosella. Järkeä tai ei, kai se on itselle jonkinasteinen elämänhallinnan mittari. Ja länsimainen kauneusihanne ON eittämättä armoton: etenkin sen amerikkalainen, maitorauhasten käytännön funktiosta täysin vieraantunut versio. Sille ei pysty olemaan tyystin immuuni, vaikka kuinka haluaisi profiloitua piittaamattomana toisinajattelijana.

Ystävä- ja tuttavapiirini pursuilee erimuotoisia, toinen toistaan upeampia naisia. Joista jokaisella on omat kummalliset pinttymänsä. Joku ei pidä kaulastaan, toinen pohkeistaan, kolmas varpaistaan. Itse aloin käyttää hameita vasta parikymppisenä, sillä tietoisuus cowboysääristä painoi teinin mieltä. Edesmennyt mumminikin aina säälitteli "kohtaloani" ja käski painamaan sääriluita tiukemmin yhteen. Sen ikäisellä kuulemma ne olisivat vielä voineet oieta. Jostain kumman syystä onnistuin kuitenkin aina välttymään pahimmilta ulkonäköneurooseilta. Hiuskriisipäiviä toki oli. Ja silloin linnoittauduin kylpyhuoneeseen. Jätinpä parina päivänä menemättä kouluunkin. Kelatkaa, minä.

---

Painonhallinta on myös valintakysymyksiä. Valitsenko mieluummin täyteläisesti kaartuvan poven vai kahvattoman vyötärön? Niin surullista kuin se onkin, kilot tapaavat karista ensimmäisenä rintavarustuksesta. Jos tähtään siis pyykkilautaan, saan sanoa hyvästit kurvikuningattaruuden rippeillekin. Silti kieltäydyn yhä uskomasta lauseeseen:

Rasvaa ei voi polttaa paikallisesti.

Noin 28-vuotiaaksi saakka sitä sai mättää pizzaa ja litkiä keskaria ihan mielin määrin. Eikä mikään näkynyt/tuntunut missään. Nyttemmin ääni kellossa on muuttunut. Ja hyvä niin. Ainakin ruokavalio on siinä sivussa muuttunut terveellisemmäksi. Ja suhde alkoholiin eurooppalaistunut. Boring. Mutta unituntien tilastointiin en sentään lähde. Joku raja.

Olen myös aina haaveillut suurista bambinsilmistä, vielä pidemmistä sääristä sekä jyhkeän kreikkalaistyyppisestä tuulenhalkojasta. Siitäkin huolimatta, että suosikkihopeakettuni mielestä ulkoisesti ihaninta minussa on juuri Bischofshofenin luonnonmäkeä muistuttava nenä. Ja koko sivuprofiili ylipäätään. Mutta kun kettu on jolkottanut vapaana liian kauan, siihen ei tehoa edes ihanan hyppyrinenäinen, sopivan sitoutumiskammoinen sosiologi.

Tässä vaiheessa henkilöhistorioihimme mahtuukin jo monenmoista kapellimestaria. Mutta vain tahtipuikon lopullisesti kadottanut mies tilittää tutustumisvaiheessa entisistään. Tai vertailee uuden naisystävänsä olemusta eksiensä muotoihin. Käsi sydämellä, miehet: en usko teidänkään kiljahtelevan riemusta, jos uusi ihastuksenne vertailisi sukukalleuksianne edellisten miesystäviensä elimiin. Silloin liikutaan erittäin delikaatilla alueella, mieheyden pyhässä ytimessä. Sitä paitsi kyseessä on muutenkin ennen kaikkea tyylipistelaji. Jos minä olisin mies, kilvoittelisin ennemmin väkevällä taiteellisella ilmaisulla kuin teknisesti puhtaalla mutta hengettömällä suorituksella. 

Ja heti kun jalkani on ehompi, lupaan mennä sinne Looseen skannailemaan niitä viriilejä kakskaseja. Pipopäiden kohdalla kun se voi tarkoittaa yhtä hyvin ikää kuin farkkujen tuumakokoa. Senteissä riittää paljon vähempikin.