Kehonkuvista ja kuvauksellisista kehoista

Lehteilen postiluukusta tupsahtanutta H&M:n syyskuvastoa. Kauniita, sopusuhtaisen hoikkia ja vielä elinvoimaisen oloisia malleja. Mutta sitten havahdun todellisuuteen. Nyt on heinäkuu. Ei vaan PYSTY vielä ajattelemaan syksyä.

Viisas nainen tietysti hankkisi talvitakkinsa jo nyt. Mutta minä en voi. Haluan elää illuusiossa, jossa puut vihertävät läpi vuoden. Haave-Suomessa, jossa vähäpukeiset jolpit kisailevat auringonkilossa ja polte kuumottaa paljaalla iholla vielä pitkään päivänlaskun jälkeenkin. Maailmassa, jossa ei tunneta takkia saati sitten sukkia. Sillä jos minulta kysytään, sukat ovat eräs maanpäällisen saatanallisuuden ilmentymistä. Ja niiden käytön sekä kansallisen melankoliamme välillä vallitsee selkeä syy- ja seuraussuhde.

Viisas nainen hankkii muutkin talven lämmikkeensä nyt. Karhumaisen sylin, joka suojelee elämän viimoilta. Rakastajan, jonka ansiosta viikonloppuisin ei tarvitse poistua sisätiloista. Kesällä tällaisen parinmuodostuksen luulisi käyvän helpommin, kun kehonkieli tulee avuksi. Speedoissa erektioita on vaikeampi peitellä. Bikinit ovat pikkuruisia, helmat kosiskelevan lyhyitä ja leyhyviä. Jokainen normaalilla halukkuudella siunattu mies havahtuu viimeistään siihen, kun hetkellinen kylmä tuulenviri nostaa liivittömän naisen nännit ihanasti pystyyn. Ja vaikka kyseessä on vain koleusperäinen realiteetti, moni miekkonen tulkitsee sen juuri itseensä kohdistuvana kiihottuneisuuden osoituksena. Ja kenties hyvä niin. Ainakaan stadissa ei ole tylsää!

Maalaisromantiikan ilmenemismuotoja en niin tunne, mutta kaupungissa koko katukuva on jotenkin lempeämpi, terveellä tavalla vilkkusilmäisempi. Kaduilla ja rannoilla askeltaa vastaan toinen toistaan salskeampia koiraita. Samoja tallaajia kuin talvellakin, mutta he vain näyttävät erilaisilta. Rennommilta. Kuumemmilta.

---

Seksikkyys ei olekaan koosta, väristä, pituudesta, muskeleista, vaatteista tai varallisuudesta kiinni. Se on jotain paljon kokonaisvaltaisempaa. Kimmoisa käynti on toki aina plussaa, mutta miehen todellinen kuumuus on suoraan verrannollinen katseen intensiivisyyteen, reaktiivisuuteen sekä ympäröivän tilan hallintaan. Jo silmistä, artikulaatiosta ja kehon painopisteistä voi tunnistaa kekseliään rakastajan. Moni meistä kuolaa klassisen kärjellään kävelevän kolmion perään, mutta suvunjatkamismielessä leveät hartiat ovat yhtä hyödyttömät kuin treenattu hauis. 

Toisilla meistä on äänifetissi. Itsekin tunnen muutaman ulosanniltaan niin valloittavan miehen, että pyydän heitä vain puhumaan ja puhumaan. Ääninirvanan kyllä tunnistaa, kun sellaiseen pääsee.

Kaikesta huolimatta muutamat ystäväni naljailevat ikuisesta mieltymyksestäni nuoriin karkkipoikiin. Ei pidä paikkaansa. Elämän suola maistuu paljon paremmalta kuin ylenpalttisen makea mieshattara. Vuosien karttuessa skaala laajenee. Ja se on tervettä, vaikka ilkeämieliset voisivatkin kutsua sitä (ällö)realismiksi. Aika juoksee, kello tikittää - siis niillä, joilla se tikittää - ja vapaana teutaroivat vaihtoehdot käyvät vähiin. Ei ole enää loputtomasti mahdollisuuksia uusiin alkuihin. 

Me vanhenemme. Jo nettideitti-ilmoituksia selailemalla huomaa sen, miten ikäisemme miehet etsivät selvästi itseään nuorempia naisia. Ja tämä väitehän perustuu sitten VAIN kuulopuheisiin. Omakohtainen ikäsyrjintäkokemus puuttuu. Vielä toistaiseksi.

Näin jalkavammaa potiessa olisi tietysti tuhannen taalan paikka ottaa ne ensiaskeleet nettideittailun ihmeellisessä maailmassa. Paljon lupaava kuva kehiin vaan ja menoksi. Tai ihan neutraali perusfotokin näkyy riittävän: ainakin eräs tuttavani sai heti kättelyssä peräti tusinalta mieheltä stondiskuvan. 

Mutta ehkä se seuralainen tosiaan kannattaisi hoitaa nyt, kun vielä on kohtuukuosissa? Sillä vaikka haluan suhtautua railakkaan huvittuneesti meihin naisiin kohdistettuihin ulkonäkövaatimuksiin, mieltä kalvaa toisinaan turhamainen ja naurettavan narsistinen pelko siitä, että treenaamattomuuden myötä sitä alkaa paisua kuin pullataikina. Niin. Meillä kullakin on pinttymämme. Minä haluan elopainoni alkavan vitosella. Järkeä tai ei, kai se on itselle jonkinasteinen elämänhallinnan mittari. Ja länsimainen kauneusihanne ON eittämättä armoton: etenkin sen amerikkalainen, maitorauhasten käytännön funktiosta täysin vieraantunut versio. Sille ei pysty olemaan tyystin immuuni, vaikka kuinka haluaisi profiloitua piittaamattomana toisinajattelijana.

Ystävä- ja tuttavapiirini pursuilee erimuotoisia, toinen toistaan upeampia naisia. Joista jokaisella on omat kummalliset pinttymänsä. Joku ei pidä kaulastaan, toinen pohkeistaan, kolmas varpaistaan. Itse aloin käyttää hameita vasta parikymppisenä, sillä tietoisuus cowboysääristä painoi teinin mieltä. Edesmennyt mumminikin aina säälitteli "kohtaloani" ja käski painamaan sääriluita tiukemmin yhteen. Sen ikäisellä kuulemma ne olisivat vielä voineet oieta. Jostain kumman syystä onnistuin kuitenkin aina välttymään pahimmilta ulkonäköneurooseilta. Hiuskriisipäiviä toki oli. Ja silloin linnoittauduin kylpyhuoneeseen. Jätinpä parina päivänä menemättä kouluunkin. Kelatkaa, minä.

---

Painonhallinta on myös valintakysymyksiä. Valitsenko mieluummin täyteläisesti kaartuvan poven vai kahvattoman vyötärön? Niin surullista kuin se onkin, kilot tapaavat karista ensimmäisenä rintavarustuksesta. Jos tähtään siis pyykkilautaan, saan sanoa hyvästit kurvikuningattaruuden rippeillekin. Silti kieltäydyn yhä uskomasta lauseeseen:

Rasvaa ei voi polttaa paikallisesti.

Noin 28-vuotiaaksi saakka sitä sai mättää pizzaa ja litkiä keskaria ihan mielin määrin. Eikä mikään näkynyt/tuntunut missään. Nyttemmin ääni kellossa on muuttunut. Ja hyvä niin. Ainakin ruokavalio on siinä sivussa muuttunut terveellisemmäksi. Ja suhde alkoholiin eurooppalaistunut. Boring. Mutta unituntien tilastointiin en sentään lähde. Joku raja.

Olen myös aina haaveillut suurista bambinsilmistä, vielä pidemmistä sääristä sekä jyhkeän kreikkalaistyyppisestä tuulenhalkojasta. Siitäkin huolimatta, että suosikkihopeakettuni mielestä ulkoisesti ihaninta minussa on juuri Bischofshofenin luonnonmäkeä muistuttava nenä. Ja koko sivuprofiili ylipäätään. Mutta kun kettu on jolkottanut vapaana liian kauan, siihen ei tehoa edes ihanan hyppyrinenäinen, sopivan sitoutumiskammoinen sosiologi.

Tässä vaiheessa henkilöhistorioihimme mahtuukin jo monenmoista kapellimestaria. Mutta vain tahtipuikon lopullisesti kadottanut mies tilittää tutustumisvaiheessa entisistään. Tai vertailee uuden naisystävänsä olemusta eksiensä muotoihin. Käsi sydämellä, miehet: en usko teidänkään kiljahtelevan riemusta, jos uusi ihastuksenne vertailisi sukukalleuksianne edellisten miesystäviensä elimiin. Silloin liikutaan erittäin delikaatilla alueella, mieheyden pyhässä ytimessä. Sitä paitsi kyseessä on muutenkin ennen kaikkea tyylipistelaji. Jos minä olisin mies, kilvoittelisin ennemmin väkevällä taiteellisella ilmaisulla kuin teknisesti puhtaalla mutta hengettömällä suorituksella. 

Ja heti kun jalkani on ehompi, lupaan mennä sinne Looseen skannailemaan niitä viriilejä kakskaseja. Pipopäiden kohdalla kun se voi tarkoittaa yhtä hyvin ikää kuin farkkujen tuumakokoa. Senteissä riittää paljon vähempikin.

Kaiken takana on nainen. Tai miesmuusa kukkeimmillaan.

Kevät 1993, Mankkaa. Tuijotan aaneloselle raapusteltuja englanninkielisiä laineja. Nuo klassista highway-romantiikkaa uhkuvat lyriikat ovat kauniit, mietitytkin, ja ne rimmaavat kivasti… mutta angstinen 19-vuotiaan mieleni ei juuri tuolla hetkellä halua ymmärtää biisitaiteen päälle. Niinpä musiikilliseen intohimoon perustuva orastava kaverisuhde nuorukaiseen päättyy ennen kuin ehtii alkaakaan.

---

Näin pari vuosikymmentä myöhemmin ilahtuisin suunnattomasti, jos joku intoutuisi tekemään minusta biisin. Tai edes kertsin. Vaikka saammehan me toki nykyään nauttia hieman toisenlaisista, ajoittain riemastuttavistakin sävellyksistä erinäisten pikkutunneilla avautuvien chat-ikkunoiden muodossa.

Eikä lemmenluritusta ole mikään pakko pukea sävelten muotoon. Kuulaan intohimoisesti soiva tekstinpätkä ajanee saman asian. Rakastavin anekdootein höystetty kafkalaisen tiivis lemmennovelli osuu suoraan ihon alle aivan kuten hienosti resonoiva musiikki parhaimmillaan. Runoudesta en mitään ymmärrä, mutta jos säkeet palavat aidosti, sen tunnistaa epäpoeettinen maallikkokin. 

Ja jos kirjaimilla leikittely tuntuu heprealta, voi intohimonsa aina ilmaista siveltimen vedoin tai kameran linssin suosiollisella avustuksella. Sillä uskallan väittää, että lehtevä kotikaupunkimme pursuilee toinen toistaan lahjakkaampia, hieman väärinymmärrettyjä urbaaneja trubaduureja, kynäniekkoja ja muita yön kaunosieluja, joiden luovuus vain etsii sopivaa purkautumiskanavaa.

Moni rockin ja popin historiaa vavahduttanut sävelmäkin olisi jäänyt tekemättä ilman palavaa rakkautta naiseen. Kenties kaikkien aikojen mieleenpainuvimpaan riffiin perustuva Sweet Child O' Mine ei olisi koskaan syntynyt, elleivät nuori Axl Rose ja hänen silloinen mielitiettynsä Erin Everly olisi ajaneet toisiaan hulluuden partaalle. Samoin George Harrisonin kirjoittama Beatles-helmi Something sikisi sitkeästä rakkaudesta viehkeään malliin Pattie Boydiin, siinä missä Lenny Kravitzin yhä menestynein (ja allekirjoittaneen mielestä hienoin) laulu It Ain't Over 'til It's Over syntyi tyyliniekan vähintään yhtä sitkeistä tunteista näyttelijä Lisa Bonetiin. Tuskinpa Leonard Cohenin sävykäs Chelsea Hotelkaan olisi nähnyt päivänvaloa ilman lyhyttä kohtaamista erään rock-historian riipaisevimpia tulkintoja esittäneen, päihteisiin ennen aikojaan menehtyneen, kampuksen rumimmaksi mieheksikin tituleeratun naispuolisen raspikurkun kanssa. 

Näitä esimerkkejä on niin runsaasti, ettei yksi ihmiselämä taida alkuunkaan riittää niiden kartoittamiseen.

Matti ja Teppokin sen tiesivät. Kaiken takana ON nainen.

Vaan miksipä en itse tekaisisi tunteellista pianokappaletta jonkun sisäistä skaalaani järisyttäneen kaksilahkeisen kunniaksi? Ennen pitkäähän minusta kehkeytyy kuitenkin myös kuusikielisen finessit hanskaava taituri, joka riffittelee jolpit tainnoksiin tielleen sattuvissa tuvissa ja tavernoissa.

En siis odota lemmekkäitä lyriikoita, aktilupausta hehkuvaa kitarasooloa tai hienostunutta pokausenergiaa tihkuvaa partituuria, vaan hankin ihkaoman miesmuusan. Ja alan säveltää. Tai ainakin sanoittaa. Sillä rakkauslaulu viikossa pitää terveenä. Ja muusan tyytyväisenä. Nuo sopivat muusakohteet vaan täytyy ensin identifioida.

---

Lahjakkaasta nuorukaisesta tuli muuten sittemmin ansioitunut singer-songwriter, joka  kiertää pumppuineen rapakon tuollakin puolen.

Liveakteista parhaimmillaan

Kalasatama. Härmäläinen kesä huikeimmillaan. Yksi vuoden odotetuimmista tapahtumista. Ilmassa kihelmöi: ensimmäinen Foo Fighters -keikkani on enää runsaan puolen tunnin päässä. Iik.

Musiikkia syvästi rakastavana tyttönä olen nirvanassa. Ystäväni huomauttelee tuon tuosta, että ympärillä heiluu lukuisia ihania miekkosia… mutta normaalisti valpas jolppitutkani on auttamattomasti snooze-moodissa. Sillä hyvän keikan ollessa käynnissä en enää kuule tai näe muuta. Musikaalisen suvun kasvattina sekä strategiset vuotensa Tavastian lattiaa kuluttaneena tyyppinä liki fanaattinen suhtautuminen liveakteihin taitaa kulkea veressä. 

Myönnän silti, ettei suhtautumiseni illan antiin ole puhtaan musiikillinen. Nimittäin seuratessani Dave Grohlin  energistä lavameininkiä, rehellisen piiskaavaa kitarointia, uljaana soivaa ääntä sekä rennon seksikästä käyntiä, olen täydellisen vakuuttunut siitä, että tämä intensiivistä maanläheisyyttä huokuva rock-eläin jaksaa painaa kammarin puolellakin. Ja pitkään. Onhan heppu oivaltanut asian ytimen yhtyeensä ehkä hienoimmin sykkivän kappaleen päätösvärssyssä:

The only thing I'll ever ask of you

You've got to promise not to stop when I say when.

Hyvin rokkaava rakastaja ottaa siis ohjat käsiinsä ja virittää instrumenttinsa huipputilaan. Eikä kuuntele vikiseviä vastalauseita tai sievisteleviä soraääniä.  Ja  (ideaalimaailmassa) seuraavat lakanaleikit vedetään muuten Foo Fightersin tahtiin.

Kaikesta tästä ajatuksellisesta hekumoinnista huolimatta loppuilta sujuu vallan muissa merkeissä. Loosessa olisi eittämättä ollut yksi kesän herkullisimmista kattauksista, mutta jostain syystä löydän itseni keikan jälkeen piskuisten korttelikapakoiden ykkösestä, Pikku-Vallilasta. Ja niin rokkarien, tukkajumalien ja ihanien pipopäiden bongailun sijaan ilta taittuu aamuyöksi kuppiladebatissa Panu-nimen etymologista alkuperää jäljittäessä. 

Ja kun maailmaa monesta vinkkelistä nähnyt, lämmintä isällistä viisautta hehkuva baarimikko tokaisee leikkisästi, että taskussa olisi vielä muutama hirtehinen puujalkavitsi jäljellä, väläytän hänelle suloisimman hymyni ja mietin, kuinka ylimaallisen hieno kaurismäkeläinen hetki tuo onkaan. 

Niinpä - ytimen houkutusten sijaan - pirssi tuo kotoisiin maisemiin onnellisten saarelle. Riisun korkkarit, askellan rantaan ja painan varpaani hiekkaan. Makaan silmät kiinni ja kuuntelen. Meri on miltei rasvatyyni. Suven sereniteetin rikkoo vain paikalle pelmahtanut lokkikatras.

Ja pian aavan takaa kantautuu viestejä, jotka kutsuvat uusiin seikkailuihin. Tähän kesään sopii vielä monta ulkosalla tapahtuvaa liveaktia.

It's times like these you learn to love again.

Suukko sinulle, Dave.

Kanervikko soi, ketut hopeoivat

Nyt se on nähty. Nimittäin kesän ensimmäinen ulkoilma-akti. Rauhallisen sunnuntailenkin katkaisee hieman tukahdutettu ääni, josta ei voi erehtyä. Ohitan kuitenkin rantahetteiköllä puuhastelevan nuorenparin korrektisti. Ja hymyilen itsekseni. Tekee mieli antaa kesäimpulssejaan noudattaneelle pariskunnalle kunnon peukkusaldo.

Siksi on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka vetävät herneen nenään neljän seinän ulkopuolella tapahtuvista lemmenosoituksista. Näillä leveysasteilla suvi on niin lyhyt, että ulkoilmapelehtiminen pitäisi suorastaan kirjata perustuslaillisiin kesäoikeuksiimme. Katukuvassa on hyvää vibaa, ja kulttuurin äkillinen fyysisyys saakin läimähtää silmille ihan huolella. Minä ainakin ilahdun urbaanien ansojen ja taunojen kanervikkoromantiikasta.

---

Vaikka saarivaltio saattaa olla maailman parhaita paikkoja SF-henkiselle mättäikön pöllyttämiselle, on aika tehdä ajatusmatka sillan toiselle puolelle. Ja katsastaa myös konkreettisesti mahdollisimman pian Loosen herkkutarjotin. Monet viime vuosien parhaista baari-illoista on näet vietetty juuri kesäisessä Loosessa. Eikä "parhain" tässä tarkoita välttämättä mitään sopimatonta. Tietenkään. Loosessa voi kesäisenä arki-iltana rakastua vaikka ihanaan kanadalaisrumpaliin. Ja hekumoida seuraavat päivät lapsellisella ja itsekkäällä ajatuksella siitä, mitä hotellijatkoilla olisi voinut tapahtua. 

No, voimakkaan perheellisistä miehistä on tyylikästä pysyä erossa. Eli skipata jatkoilut kokonaan.

Varhaiskeski-ikäiset minämme tiedostavat myös sen, että Loosesta irtoaa lähinnä sellaista maksimissaan 28 vuoden ikäistä salskeutta. Se on kuitenkin huomattavasti korkeampi mediaani kuin näillä 00200-hiekalla ihanasti kisailevilla rantaleijonilla, jotka syksy korjaa mennessään. Kenties olisikin syytä puhua ennemmin leijonanpennuista? Muotovalioitahan nuo ovat, monet, mutta harjaantuneelle esteetikolle riittää, kun antaa katseensa viistää leijonanharjan pinnassa. Ja jatkaa matkaansa kehityskelpoisten laumaeläinten keskuudesta omanikäisempien pariin. 

Jo kymmenisen vuotta sitten lainasin muuten lääketieteestä (tarkoitusperiini soveltaen) hyvän prognoosin käsitteen nimenomaan tällaisia nuorukaistilanteita varten. Eräs 90-luvun  viime hetkien keskustelu hyvän frendin kanssa kulki jotakuinkin näin:

"Onks ihana?"

"No on. Mä sanoisin et hyvä prognoosi."

"Jatketaanks siis matkaa?"

"Joo, jatketaan. Antaa hyvän kasvaa rauhassa."

---

Toinen vaihtoehto näille tuleville petoeläimille ovat ohimoilta hopean sävyissä välkehtivät charmöörit. Itselläni on ollut ilo tuntea elämäni aikana muutama hirtehisen hauska, konekiväärimäisen nopea ja fyysisestikin erittäin vetävä hopeakettu. Näistä ei kuitenkaan koskaan ole syntynyt "sellaisia" rakkaustarinoita. Kiintymystarinoita toki. Ja tarinoita, jotka ajan saatossa myös osoittavat, miten vaikeaa miehen kanssa on olla puhtaasti "vain" ystävä. Sigh.

Viitisentoista vuotta sitten Aimee Mann lauloi typistetyn upeasti hopeaketturomantiikasta Mr Harris -kappaleessaan: siitä, miten yhteisiä vuosia lienee jäljellä enää 10-15. Itse en osaa ajatella noin pitkälle. Mutta ennakkoluulottomana eläimenä otan mieluusti vastaan kesävinkit siitä, missä patsastelee tämän stadin hopeakettujen kerma. Ja lupaan raahautua paikalle täydessä tällingissä ja sosieteerata varhaiskeski-ikäisen latinoryhtisen viettelijättären tavoin kuin fisu väärässä akvaariossa. Illasta saa varmasti - jos ei muuta - niin ainakin blogattavaa. Ja avoin mielenmaisema on kesävarusteiden ykkönen.

Jotkut meistä saattavat epäillä hopeakettujen turnauskestävyyttä, mutta eiköhän sekin ole pitkälti yksilöllistä. Muutenkin koko mies on aina valmis -ajatus tuntuu kovin yksioikoiselta ja aikansa eläneeltä myytiltä. Ei tarvitse kuin muistella lukuisia elämän varrella kuultuja tarinoita, niin huomaa väitteen naurettavuuden. Miksi ihmeessä miehen pitäisi olla ehta machine, jonka halukkuuteen ja aktiivisuuteen mitkään ulkoiset tekijät eivät saisi vaikuttaa? Työperäinen stressi rasittaa miestäkin, samoin yyberfyysiset harrastukset, rikkoutuneet avioliitot tai ruuhkavuosien perhe-elämän koordinointi. Ja kai (nuorellakin) miehellä voi olla päänsärkyä? Vai voiko? Omalle taipaleelleni elämä on tosin heittänyt melkein vain ja ainoastaan partiomaisen terhakkaa ideologiaa ihailtavan tinkimättömästi noudattavia miekkosia, mutta Murphyn lain nimissä tämä tendenssi tulee kääntymään. Ennemmin tai myöhemmin. Ja se surettaa jo etukäteen. 

Meistä vaan on tullut/tulossa vastuullisia aikuisia. Enää ei ehdi lakanaleikkiä 24/7…ja olla kroonisesti myöhässä luennoilta tai duunista. Realiteetit, nuo kirpaisevan ihanat aikuisuuden realiteetit. 

Sen vuoksi ainakin lomalla suomalaisen pitäisi saada heilua missä ja miten tahansa. Ja varastoida itseensä tarpeeksi kanervikkoenergiaa näännyttävän pitkää semiarktista talvea, huonosti hiekoitettuja katuja, autojen raspaamista, kirkasvalolamppuisaa arkea, Länsiväylän ruuhkia ja loputonta palaverivirtaa varten. Piste.

Ai niin. Iloisen tissimiehen vuoden eittämätön kohokohta, se Naisten kympin alkuverryttely, on jo taaksejäänyttä kevättä. Mutta muuten he, aivan kuten läheiset lajitoverinsa sääri- ja pyrstömiehetkin, elävät vuoden parasta aikaa. Ja annettakoon heille se ilo. Vaikka miehet ovatkin ensi sijassa kiinnostuneita sisäisestä kauneudestamme. Toki. Niinhän mekin pukeudumme ja ehostaudumme vain itseämme varten.

Ensi viikolla Looseen. Tai Tornin American Bariin. 

Mökissä istuminen saa nyt riittää.

Liikaa olemisesta ja vähän muustakin

Ystäväni imaisee savukkeestaan korostetun pitkät henkoset ja puistelee päätään. Hänen hartialysynsä hipoo täydellisyyttä. Pieni mutta sitäkin merkittävämpi romanssi on kohdannut äkkikuoleman. Lakoninen kysymys jää leijumaan ilmaan savukiehkuroiden keskelle.

"Miks mä en muka riittänyt sille?"

Eletään 90-luvun puolivälin lamanjälkeistä aikaa. Aikaa, jolloin oltiin vielä nuoria. Ja kauniita. Ja sekaisinkin. Aikaa, jolloin kolmikymppisyys siinsi jossain epämääräisessä, ankeutta hohkaavassa hamassa. Aikaa, jolloin söpöjen jolppien ja tukkajumalien tapailu ja niihin ihastuminen – sekä vihastuminen – oli vielä todellista arjen taidetta vailla luovalta deittailukulttuurilta parhaan terän taittavaa perheenperustamispaniikkia.

Hetkeäkään empimättä lohdutan ystävääni täysin päinvastaisella ajatuksella.

"Äh, ei se nyt tosta johdu. Sä vaan taisit olla sille ihan LIIKAA." 

Tuo liikaa-ajatus on sittemmin jäänyt kaihertamaan mieltä. Se on kirvoittanut lukuisat ruokottomat naurut, pelastanut monelta ylenpalttiselta sielunpalolta ja innoittanut hetkelliseen miesvihaan. Riehakkaimmissa kuppilaparlamenteissa sitä on jopa yritetty pukea aidon teoreeman tai kolmikärkimallin muotoon.

---

Vuosi 2011. Nelikymppisyys lähestyy. Opiskeluaikojen sulokas seilaaminen ja hetkessä eläminen on muuttunut kalenterin masteroinniksi ja tapaamisten sopimiseksi viikkoja, jopa kuukausia, etukäteen. Yök. Spontaanit kyläilyt ja öiset jatkoilut ovat vähentyneet minimiin. Blaah. Puhuttelunimi on lopullisesti muuttunut tädiksi. Inhaa. Ja ne kakskasi-tuumaiset farkut eivät enää solju wanhaan malliin pepun alatahkon ylitse. Osui ja upposi.

Miehet kuitenkin katsovat yhä kaduilla ja kuppiloissa intensiivisesti silmiin (tai niin me luulottelemme). Ja me vastaamme katseisiin entistä intensiivisemmällä julkeudella. Muodikas puumakarisma tekee tuloaan, vaikka leopardiprintteihin emme kajoa ennen kuin käymme viittäkymmentä. 

Näistä katsekontakteista syntyy todellisia rakkaustarinoita. Tai muutaman kuukauden jälkeen omaan mahdottomuuteensa kaatuvia päivänvaloa kestämättömiä salasuhteita. Ensin kaikki tuntuu suht kivalta, kunnes jossain alkaa mättää. Mietimme missä vika, analysoimme tilanteet puhki, haemme osviittaa kanssasisarilta ja naistenlehdistä ja empaattisilta baarimikoilta ja gay-ystäviltä ja elämäntaito-oppaista ja ennustajilta ja joogasaleilta. Teemme hartiavoimin töitä ja luomme niin monimutkaisia syy- ja seuraussuhteita sekä selitys- ja tulkintamalleja, että Pentagonin suojausjärjestelmätkin kalpenevat niiden rinnalla. Vaikka kaiken aikaa kyse on vain siitä yksinkertaisesta mutta kirpaisevasta tosiseikasta, että olemme LIIKAA.

Parhaimmillaan liikaa oleminen on olemisen muodoista viehättävimpiä. Sen kuvaavin synonyymi on vastustamattoman roisina hersyvä kosmopoliittinen hiprakka, jolloin maailma tuntuu ihan vitun ihanalta. Ja oleminen niin mahdottoman keveältä, että silmissä kipunoi. On fantastista olla upea ja nokkela glamour-kissa (siis oikeasti eikä sellaisena kuin Jutta Urpilainen erään iltapäivälehtemme taannoisessa pikkujoulunumerossa). Sellainen kaiken ymmärtävä finessikuningatar ja koko kulmakunnan inspiraationlähde. 

Liikaa olemiseen likeisesti liittyvä hurmaaminen ei tarkoita lakanaleikkejä, vaan sietämättömän kuplivaa, peruskoiraiden hitaudella leikittelevää humorismia, jota moni kaksilahkeinen ei kuitenkaan voi vastustaa. Kokonaan oma alalajinsa ovat sitten patologiset pelimiehet, jotka säkittävät hetkessä kouliintuneimmatkin liikaaolijat. Näistä on opittu. Samoin kuin prameista samppanjabaareista, joissa tarjoilija kieltäytyy tuomasta pähkinöitä vielä toisenkaan huomauttamisen jälkeen.

---

Matkataanpa kuitenkin henkäyksenkeveästä tyttövipellyksestä yleisemmälle tasolle. Liikaa oleminen voidaan siis typistää kolmeen pääulottuvuuteen: 

1) Jos olet kaunis/seksikäs/viehkeä/aistillinen/fyysisyyttä alleviivaava nainen, se sinulle sallittakoon. Ja sitä sinulta myös toivotaan. Kunhan muistat verhota avoimen vihjailevat viestit säädyllisen flirtin kaapuun – ainakin pilkkuun asti. Aamen. 

2) Jos edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi olet nopea, terävä ja joltisenkin sivistynyt, homma menettelee vielä, kunhan et ryhdy pisteliääksi tai erehdy tahkoamaan liian nasevaa stooria. 

3) Mikäli näiden lisäksi satut kuulumaan armoitettujen läpänheittäjien, perverttisen huumorin ystävien ja sarkastikkojen klaaniin, peli on menetetty. 

Moni koiras nimittäin haluaa nätin, kuuman, fiksun, huumorintajuisen, viisaan, itsenäisen ja vieläpä menestyneenkin naaraan... mutta jos nämä kvaliteetit ylittävät reippaasti hänen omat vastaavansa, mies perääntyy. Toki kaupungissamme on lukuisia poikkeuksellisia miesvalioita, joita särmikkäät liikaaolijat erityisesti kiihottavat. Jos tällainen herkku sattuu reitillesi, tartu empimättä täkyyn. Sillä muuten joku toinen tekee sen puolestasi.

---

Olen haastatellut aiheesta monia fiksuja koiraita, ja saamani vastaus on ollut poikkeuksetta sama. P-E-L-K-O. Vedotaan siihen, että mies on pohjimmiltaan pieni, fragiili ja verrattain foobinen olento, joka kuitenkin haluaa olla iso ja merkittävä, naarastaan suojeleva alfauros. Liikaa olemiseen mieltyneet kukkotytöt eivät aina sovi siihen pirtaan. Ja yhden yön orkideoille ei välttämättä soitetakaan uudestaan. Mikä pettymys! Me kun luulimme, että kyseessä olisi intro huikealle lakanoidenpöllyttämisajanjaksolle.

Vuosia myöhemmin moni näistä miekkosista tulee sitten itkemään tekemäänsä "virhettä". Liikaaolijan halukkuus kyseistä kaksilahkeista kohtaan käy kuitenkin siinä vaiheessa jo säästöliekillä.

Tässä kohden lienee paikallaan täsmentää, että aidot liikaaolijat eivät suinkaan ole miesvihaajia. Päinvastoin. He rakastavat miespopulaatiota koko pienestä sydämestään. Suunnattomasti. Puhtaasti. Ja vilpittömästi. Ja etsivät väsymättä sen seasta sopivasti liikaa olevaa miestä. Älyllistä timanttia, nokkelanhauskaa sanailijaa ja yltiöfyysistä koiraan ilmentymää. Tai itse asiassa heidän ei edes tarvitse etsiä. Totta kai liikaa olemiselle perustuva elämänmuoto heittää moisen persoonallisen ja naisellisesta liikaa olemisesta roihahtavan alfauroksen eteen. Tietenkin. Onhan yksisarvisiakin olemassa.  

Jos liikaaolija lopulta päätyy parisuhteelliseen tilaan, siellä vaanivat uudet vaarat. Vannoutuneimmatkin liikaaolijat narahtavat herkästi sudenkuopista tyypillisimpään. Se on leidit kuulkaas niin, että harva rakastunut mies tinkii duuneistaan tai harrastuksistaan. Ehei. Ei, vaikka lakanoissa kiehnäisi alituista juoksuaikaa elävä metsän ykköskissa. Me arvon leidit sen sijaan herkästi muokkaamme omia menojamme siten, että saisimme viettää mahdollisimman paljon aikaa rakastettumme kanssa. Tai sen, jota (erheellisesti?) rakastetuksemme kuvittelemme. Ja muutenkin – kenties on vielä liian varhaista puhua rakastetusta? Siksi lanseeraan kieleemme initiaatiovaiheen lemmenhuumaa kuulaasti heijastelevan sanan ihastettu. 

Taival ihastetusta rakastetuksi on usein mutkikas ja kuoppainen. Siksi ihastumisvaiheesta tulisi nauttia täysin siemauksin. Eli LIIKAA. Se kun voi loppua hetkenä minä hyvänsä. Enkä tiedä juuri kurjempaa näkyä kuin liikaaolija, joka miellyttämis- ja sopeutumissyistä yritti hetken aikaa olla hieman vähemmän liikaa. Jos ihastettusi tässä vaiheessa perääntyy, lohduttaudu sillä, että olisit joka tapauksessa ollut hänelle liikaa. Parempi näin kuin esimerkiksi lukuisten yhteisten vuosien jälkeen, kun rakastettusi nostaa kytkintä siitä syystä, että peittoat hänen uuden ihastettunsa 6-0. Kuulemma ihan kaikilla ulottuvuuksilla. 

Descartes'n kuningasajatusta noudattaen on kerta toisensa jälkeen huojentavaa tokaista:

"Ihastan, siis olen olemassa."

--- 

Kaiken tämän magneettisen menon alla asuu pieni huonon maun esteetikko, joka vain halusi rakastaa. Ja joka ei koskaan väsynyt ihmettelemään sitä, miksi niin harva mies tarjoutuu käyttämään kordaria. Niin. Kukapa sitä nyt komeutensa haluaisi elmukelmuun sulloa.