Lähellä olemisen sietämättömästä raskaudesta

Muuan ystäväni pohti tässä hiljattain romanttisen rakkauden kuolemaa ja epämuodikkuutta. Ja hän on pitkälti oikeassa. Rakkauden ilmenemismuotoja on tietysti yhtä monta kuin sen ilmentäjiäkin, mutta viime aikoina käymieni lukuisten keskustelujen jäljiltä olen kieltämättä joutunut päätymään siihen lopputulemaan, että klassinen parisuhde voi pahoin. 

Näköalapaikkani on sikäli hyvä, että liki yhdeksän tiiviissä suhteessa vietetyn vuoden jälkeen olen nyt saanut nelistää menemään jo useamman vuoden. Sinä aikana on tullut nähtyä lukuisia eroja ja uusia liittoja, surun ja onnen kyyneleitä, hyviä ja huonoja pokausyrityksiä, paljon vauvoja, vauvojen vanhempien teiden erkaantumista jo alkumetreillä, ihastumisia ja vihastumisia, lomautuksia sekä muita uusia alkuja. Ja kuultua erinäisiä humalatilityksiä. Sillä vaikka moni jauhaa paskaa lämpimikseen, noissa sudenhetken tilityksissä piilee usein totuuden siemen. Paitsi patologisilla keisseillä, jotka vaihtavat tarinoitaan, mielipiteitään ja karaktääriään aina kulloinkin käsillä olevan seuran mukaan.

Onneksi sellaisten kanssa ei ole mikään pakko viettää aikaa.

Eikä siinä mitään. Sinkkuna pelaaminen on ihan fine, jos siitä onnistuu saamaan jatkuvia kicksejä. Mutta rakas singlemies: älä siinä tapauksessa esitä mitään muuta. Älä puhu tunteista, sitoutumisesta, haaveista äläkä etenkään mainosta tykkääväsi. Älä kehu kauneutta tai seksikkyyttä. Se on täysin turhaa. Vähänkin tervettä pelisilmää omaava misukka näkee kyllä nopeasti, missä mennään. Ja naureskelee hiljaa sisimmässään, vaikka lähteekin välillä mukaan tuohon kerta toisensa jälkeen samoja lainalaisuuksia noudattavaan teatteriin.

Tarina on usein se tuttu. Mies alkaa viestitellä. Ensin viattomasti niitä näitä. Viesteily yltyy pommitukseksi. Pommitus tiivistyy. Jossain vaiheessa sitten on edessä se vääjäämätön eli yhteinen illanvietto. Hyvällä tsägällä ilta kääntyy vielä yöksi. Ja monasti näissä kohtaamisissa näyttelee tiivistä osaa viettikuningas nimeltä alkoholi.

Kun sitten etanoli pakenee elimistöstä, iskee paniikki. Joko siksi, että tehty alkaa ahdistaa tai siksi, että tehtävä on suoritettu. Ja sitten on tietysti näitä, jotka pelkäävät lakanaleikkien salakavalasti johtavan kiintymiseen ja sitä kautta suuriin tunteisiin (sekä heidän pelkurimaailmassaan viimeiseen asti välteltäviin ihmiselämän tapahtumiin eli pettymyksiin). Olenkin aina hieman halveksinut kännin piikkiin -selittelymallia. Humalatila ei ole selitys eikä syy. Millekään. Taustalla on aina jokin impulssi tai tavoite. Oli se sitten tiedossa tai tiedostamaton.

Meissä jokaisessa piilee toki luontainen tarve ihastua ja valloittaa ja tulla valloitetuksi, mutta monet tämän päivän konkistadorit ovat mielestäni enemmän sekaisin kuin koskaan ennen. Ikävä kyllä lakanoiden välissä homma futaa usein parhaiten juuri noiden mahdottomien kohteiden kanssa. Tai sitten se futaavuus syntyy nimenomaan tuon mahdottomuuden tiedostamisesta? 

Oli miten oli, jos itse ehdotat kuumalle kaksilahkeiselle lähikontaktia täysin selvinpäin, sinua pidetään herkästi tärähtäneenä. Tai vähintäänkin arveluttavana naikkosena. Huvittavan tekopyhää. Viktoriaanisuudesta tuleekin taas yhtäkkiä hetkeksi muodikasta.

---

Joskus seitsentoistakesäisenä ihailin salaa moderneja casanovia tai sellaisten maineesta nauttivia, oli se maine sitten katteeton tai ei. Nykyään suurinta sankaruutta minulle edustaa yhden naisen mies tai yhden miehen nainen. Se tosin alkaa olla sukupuuttoon kuoleva eliölaji. 

Kokonaan eri juttu on sitten klassinen vapaa suhde, jos se tosiaan on molempien puolelta sellainen. Sekin on täysin fine. Ikävä kyllä suurin osa näistä näennäisrohkeista vapaan suhteen viettelijöistä skagaa kuitenkin hulluna kohtaamisten jälkeistä kiinnijäämistä. Jossain on siis mennyt jotain vikaan. Tai sitten kyseessä on perustavanlaatuinen käsitteellinen ristiriita?

Yleensä sen nimittäin näkee jo silmistä, saako toinen kotona tarpeeksi seksiä. Arvion tekemiseen kuluu sellaiset kolmisen sekuntia. 

Eikä aina tarvita edes silmästä silmään mittailemista. Myös lukuisat viestintäkanavat ovat vaarallisia. On niin helppo näennäisen keveästi tsit-tsättäillä niitä näitä. Mutta ennen kuin huomaatkaan, "viaton" viestittely on johtanut tilanteeseen, jossa on tehtävä valintoja. Sillä valinnoista ja päätöksistä pettämisessä on aina loppujen lopuksi kyse. Kukaan ei vain ajaudu moiseen. Virtasipa veressä sitten päihteitä, turhautumista tai puhdasta kostonhimoa.

Eikä häiläämisen taustalla välttämättä ole edes minkäänlaista suurta parisuhdekriisiä. Pikemminkin usein on kyseessä puhdas tylsistyminen. Niin. Meitä on moneen junaan, mutta itse en koskaan ole voinut käsittää, miten joku voi elää sellaisessa ihan kivassa, mutta pitkälti yhdentekevässä, sielua ja mielihyväpesäkkeitä hetkauttamattomassa suhteessa. No, arkista turvaa ja varmaa pesää… mutta silti. Kamoon.

Itse joudun usein kuulemaan tällaisilta miehiltä sitä, miten raikas ja jännittävä olen. Nuo toisen kanssa elämänsä jakavat heput eivät vaan tunnu tajuavan sitä, että ajan saatossa jännittävästä ja raikkaastakin tulee tavanomaista. Siksi mitään kuviota ei kannata perustaa moiselle. Sitä paitsi pintajännittävyyden alta löytyy monen monituista historiallisesti paljon jännittävämpää kerrostumaa, kunhan viitsii vähän puhaltaa santaa sarkofagin päältä.

Mutta ei, sehän edellyttäisi jo aitoa lähellä olemista. Ja sellainen ei juuri nyt ole järin trendikästä.

Niinpä viime vuosina näkemäni perusteella olen todennut, että on viisaampaa kehittää suosiolla kulkurismista eräänlainen taiteenlaji. Onneksi elämäni onkin yhä enenevässä määrin muualla. Ja onneksi tutustun ihmisiin (lue: miehiin) naurettavan helposti. Etenkin tämän maan rajojen ulkopuolella.

Tottakai metsästysrituaalit ovat ikuisessa käynnissä muuallakin. Ja parhaimmillaan (lue: silloin, kun molemmat tiedostavat missä mennään) ne ovat varsin oivaa ajanvietettä. Mutta rajansa kaikella. Itse ainakin tuntisin itseni naurettavaksi, jos metsästäisin ensin fanaattisesti viikko- tai kuukausitolkulla ja onnistuneiden saaliinkaluamisorgioiden jälkeen luikkisin hetkessä takaisin metsän siimekseen. Aiemmin jaksoin vielä laittaa ihmisiä tilille moisesta; nykyään suhtaudun hällä väliä -asenteella. Mitä suotta haaskaamaan kirjaimia tyyppeihin, joiden verkostossa sinulla on vain yhden aseenkantajastatistin rooli.

Sillä itserakasta tai ei, minä olen syntynyt näyttämölle. Loistamaan ja säteilemään. Siksi sivurooliin joutuminen tuntuu lähinnä julmalta typistämiseltä. Muistan vieläkin, kun ala-asteella pitkään pyörineen Peppi Pitkätossu -menestysnäytelmämme tähtiroolin jälkeen sain Pekka Töpöhännästä vaivaisen yhden repliikin mittaisen roolin. Otin sen miltei henkilökohtaisena loukkauksena näyttelijänlahjojani kohtaan. 

Nykyään näyttelijänlahjani ovat taas enemmän käytössä. Ja se on hieman arveluttava tendenssi. Mutta koska tässä hetkessä tuntuvat menestyvän vahakasvot, liehakot ja takinkääntäjät, ei aina kannata kävellä suoraan liekkeihin.

Joskus olisi kieltämättä viisasta kuunnella myös sitä kuiskaajankoppia. Sieltä saattaa nimittäin tulla juuri se palapelistä puuttuva oivallus. Paraskin improvisaattori kun kompastuu toisinaan omaan nokkeluuteensa. 

Korkkivikaisista komeljanttareista, hyvistä miesaromeista ja liekehtivän elämän aromatiikasta

Tänä aamuna löysin itseni miettimästä vastausta sinänsä simppeliin kysymykseen:

Jos pitäisi visualisoida oma haaveskenaario, niin missä maailman lokaatiossa, millaisessa settingissä, millaisen ihmisen kanssa ja mitä olisin siinä tekemässä?

Sinänsä sangen yksinkertainen kysymys. Mutta surkuhupaisaa kyllä, en osaa vastata.

Jep. Tähän on tultu. Olen ilmeisesti vieraantumassa tavaramerkistäni eli pidäkkeettömästä haaveksimisesta. Vaikka yritän, edessä on vain reunoiltaan hahmoton blokki. Ja se jos mikä saa miettimään, että milloin elämästä oikein tuli tällaista päivästä toiseen räpistelyä, jossa tosiunelmille ei tahdo löytä enää sijaa?

Toki nykymuotoisessa kilpailuyhteiskunnassamme ne parantumattomimmat haaveilijat jäävät herkästi jalkoihin. Enkä muutenkaan ihan löydä itsestäni klassisia tyttökirjamaisen päiväperhon kvaliteetteja. Mutta elämänliekin hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin tärkeää unelmoida. Unelmoida intohimosta, himosta ja suurista tuntemuksista. Oma arktinen haasteensa on tietysti siinä, miten ihmeessä ylläpitää moista liekkiä, kun ulkona käy tuollainen henkisetkin elintoiminnot näännyttävä pakkasviima.

Tokaisinkin hiljan eräälle tutulleni, että liekkini kytee tällä hetkellä hieman heikosti. Johtuuko se ulkoisista vai sisäisistä miinusasteista, en ole ihan varma. Siksi tuntuu hieman hassulta, että minut usein mielletään sellaiseksi rajattoman energiakentän ihmiseksi, joka täyttää huoneen kuin huoneen. Ja tavallaan se onkin luontainen tapa olla, johon olen jo pienenä ihmistaimena kasvanut. Mutta substantiaalinen minuus huitelee parhaillaan jossain noiden liekehtivien huoneiden ulottumattomissa.

Hartaasti mietittyäni näen kuitenkin silmissäni erään mieluisan slaidin. Siinä on suuri parveke. Ja siristelevät, hieman naururyppyiset silmät. Ja pitkät läpikuultavat verhot, joiden välistä auringonvalo kajottaa. Ja tietysti sairaan hyvää seksiä sairaan hyvän 70-luvun singer-songwriterin säestämänä.

Tuon mojovampaan tai omaperäisempään trippailuun ei tämänhetkinen mieleni pysty. Minusta on tainnut tulla tylsä. Tai ainakin näköalaton. Vaikka kyseiseltä parvekkeelta onkin hulppea näköala vehmaaseen laaksoon.

Niin. Vaikka elämästä on kai tarkoitus selvitä hengissä siihen tiettyyn päivään asti, tajuan samalla, että tällä varovaisella varmistelumetodilla voin lähinnä heittää hyvästit tosielämiselle. Omalla kohdallani kun se luontaisin elinmuoto on voimakas kokeminen, heittäytyminen, riskeeraaminen ja sata lasissa kaahaaminen. Ja siitä toisinaan seuraava loputon (lue: rasittava) analysointi.

---

Mennäänpä ajassa pari viikkoa eteenpäin erääseen tammikuiseen arki-iltaan. Ulkona mittari hätyyttelee miinus kahtakymmentä. Sisällä on lämmin, käynnissä iloinen illallinen. Runsaasti puheensorinaa. Ja spontaaneja lupauksia tälle juuri käynnistyneelle vuodelle. Vaikka olen tilaisuudessa viinurin roolissa, tuttujen kasvojen edessä on luontevaa kantaa kortensa kekoon. Oma tavoitteeni vuodelle 2013 onkin helppo kiteyttää yhteen lausahdukseen:

Lupaan palata kyniikan parista intohimon tielle.

Missä ja miten, sitä en vielä tähän hätään osaa eritellä. Eikä tarvitsekaan. Tiedän myös, että tarvitsen siihen tois(t)en ihmis(t)en apua. Enkä ole aivan varma, uskallanko edes kaiken kokemani jälkeen.

Mutta samalla muistutan lapsellisen filmografista mieltäni taas siitä, että läpeensä intohimoinen suhtautuminen elämään kattaa paljon muutakin kuin klassisen lakanaseireenin roolin. Hyvänlaisen intohimon ei tarvitse tarkoittaa muiden elämän osa-alueiden lekkeriksi lyöntiä. Sitä paitsi mies, jota tekee työtään (muutenkin kuin tilipussin siivittämällä) intohimolla, on eittämättä komeaa katseltavaa.

Liian pitkään kestänyt minulle vääriin ihmisiin kiintyminen - ja ennen kaikkea huonon kohtelun salliminen - ovat vaan tehneet varovaisemmaksi. Kaltaiseni ylpeä donnakin osaa näköjään altistaa itsensä (pidemmän päälle oikeastaan aika haukottavalle) sinnepäin-kohtelulle. Se hieman kismittää ja ihmetyttää.

Toisaalta nämä kaikki ovat olleet tuiki tarpeellisia lukuja elämäntarinassani, sillä moisten keissien jälkeen sitä tajuaa entistä kirkkaammin, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: haluta tai olla haluamatta. Tyypit, jotka perustelevat ei-haluamistaan tai semi-haluamistaan ulkoisilla tekijöillä, puhuvat yksinkertaisesti paskaa. Sillä silloin kuin kahdet aivot ja fysiikat ovat toisilleen vastaanottavaisessa tilassa, kaikki ulkopuoliset faktorit ovat vain hidasteita, eivät esteitä.

Toisinaan saattaakin tulla vastaan tilanne, jossa tekisi mieli sanoa suoraan sille toiselle, että se on ihana. Mutta aikeeksi jää, jos oma mielihyvä saattaa koitua jonkun kolmannen mielipahaksi. On aika uskomatonta, kuinka moni ihminen tuntuu elävän onnettomassa tai mikä vielä pahempaa, yhdentekevässä, suhteessa.

---

On myös totta, että sporttisuuden ja sopivan ulkokultaisuuden ohella olen hulluna lempeään sarkasmiin, hyvänlaatuisen kyniikan mestareihin sekä herkullisella ironialla hämmentäviin kaksilahkeisiin. Sellaiset saavat parhaimmillaan keitokseni sekaisin. Mutta siinä vaiheessa kun ironiasta tulee itse tarkoitus, kirkkaimpaankin liemeen kehkeytyy halju sivumakuvivahde. 

Aivan kuten hyvä burgunderikaan ei maistu hyvältä, jos se on ostettu mekaanisessa hurmaustarkoituksessa. Mutta kun maukas punaviini saa tarjoajansakin vilpittömästi intoilemaan, tie kammarin puolelle on todennäköisesti lyhyempi. Eikä se johdu veren alkoholipitoisuuden noususta, vaan siitä intohimosta, millä asianosainen asiaan suhtautuu. Eikä tuon asianosaisuuden tarvitse olla asiantuntijuutta. Aidon intohimon asioihin aistii kilometrien päähän. Siihen ei tarvita aromiympyrää sen paremmin kuin alan opintojakaan.

Ja joskus jollain voi kestää hieman kauemmin avautua. Se on ihan ookoo. Olenkin aina tykännyt miettiä, että loppujen lopuksi taidan pitää miehissä pitkälti samasta kuin hyvissä viineissä: mieluummin hivenen sulkeutunut tuote, joka pienten tutustumisriittien jälkeen avaa sinulle taivaat, kuin hullun huumaavan tuoksukimaran ilmoille leyhäyttävä epeli, jonka tarjoama makuelämys taittuu yhtä nopeasti kuin päihtynyt mies nukahtaa aktin jälkeen.

Suoraselkäinen mies kun on kuitenkin pitkässä juoksussa aika paljon kovempi juttu kuin nämä urbaanit quasimodot ja korkkivikaiset komeljanttarit.

Myös itselläni on kosolti parantamisen varaa, sillä  sisäsyntyiselle defektilleni uskollisena jaottelen yhä miehet joko fyysisesti innoittaviin tai keskustelullisesti kiinnostaviin olioihin (henkiset pikkuveljet ovat sitten tyystin oma lukunsa - niitä ei hyvällä naisella voi olla koskaan liikaa).

Ja se, että nämä kaksi kohtaavat mielestäni niin harvoin, johtuu tasan minusta. 

Tätä voikin halutessaan tarkastella eräänlaisena ongelmana. Mutta toisaalta olen myös aina tupannut ajattelemaan, että ehkä se liekki ja mielenkiinto syntyy osittain juuri siitä, kun emme aivan ymmärrä toisiamme? Että jos toinen on oikeasti kuin avoin kirja, niin miksi ihmeessä edes sinnitellä viimeisille sivuille, kun kerran tiedät jo loppuratkaisun? 

Yläasteella eräs luokkatoverini huusi kesken äidinkielentunnin ääneen Kymmenen pientä neekeripoikaa -klassikkoromaanin murhaajan. Tuolloin teki mieli vääntää kyseiseltä tyttölapselta niskat nurin. Vaikka hän oli hyvä ystäväni.

Ja miehet, jotka eivät lue, ovat muuten hieman pelottavia.

Tunnen myös monia sillä tavalla vähän pelottavia miehiä, että ne haluavat etukäteen formuloida sille toiselle aihion, johon se saa solahtaa. Miehiä, jotka ovat määritelleet tarkoin etukäteen, millainen on heille sovelias vaimo(ke). Ja ihan sama pätee meihin naurettavan tiukkoja poikaystävävaatimuksia asetteleviin naisiin. Toki kriteerit ovat tärkeitä, mutta joskus se mojovin pommi voi iskeä täysin niitten ulkopuolelta. 

Siinä vaiheessa kun jaat niitä sopivia rooleja elämäsi naisille (tai miehille), onkin syytä muistaa, että castingiin saattaa pelmahtaa se musta hevonen, joka nappaa tähtiroolin varmaotteisten agenttien edustamien kassamagneettien edestä. Ja jos hyvin käy, syttyy uusi tähtönen. Eikä elämäsi sen jälkeen ole enää koskaan ihan samanlaista kuin ennen. 

Planetaarisen viisauden siivittämänä lupaan siis tästedes olla entistäkin suorempi. Vaikka se sitten johtaisi väärinymmärryksiin ja välirikkoihin. Mutta parempia nekin kuin ikuinen lilluminen tai letaali epätietoisuus.

Toinen vaihtoehto olisi tietysti lisätä tekonaururepertoaariin se nauru numero 12. Ja opetella samalla heittämään päätään ja kiharoitaan kutsuvasti taakse, kun mies lohkaisee omasta mielestään osuvan mutta lähinnä laiskahkoilla maneereilla kuorrutetun jutun.

Ei. Ei kiitos.