Ystäväni imaisee savukkeestaan korostetun pitkät henkoset ja puistelee päätään. Hänen hartialysynsä hipoo täydellisyyttä. Pieni mutta sitäkin merkittävämpi romanssi on kohdannut äkkikuoleman. Lakoninen kysymys jää leijumaan ilmaan savukiehkuroiden keskelle.
"Miks mä en muka riittänyt sille?"
Eletään 90-luvun puolivälin lamanjälkeistä aikaa. Aikaa, jolloin oltiin vielä nuoria. Ja kauniita. Ja sekaisinkin. Aikaa, jolloin kolmikymppisyys siinsi jossain epämääräisessä, ankeutta hohkaavassa hamassa. Aikaa, jolloin söpöjen jolppien ja tukkajumalien tapailu ja niihin ihastuminen – sekä vihastuminen – oli vielä todellista arjen taidetta vailla luovalta deittailukulttuurilta parhaan terän taittavaa perheenperustamispaniikkia.
Hetkeäkään empimättä lohdutan ystävääni täysin päinvastaisella ajatuksella.
"Äh, ei se nyt tosta johdu. Sä vaan taisit olla sille ihan LIIKAA."
Tuo liikaa-ajatus on sittemmin jäänyt kaihertamaan mieltä. Se on kirvoittanut lukuisat ruokottomat naurut, pelastanut monelta ylenpalttiselta sielunpalolta ja innoittanut hetkelliseen miesvihaan. Riehakkaimmissa kuppilaparlamenteissa sitä on jopa yritetty pukea aidon teoreeman tai kolmikärkimallin muotoon.
---
Vuosi 2011. Nelikymppisyys lähestyy. Opiskeluaikojen sulokas seilaaminen ja hetkessä eläminen on muuttunut kalenterin masteroinniksi ja tapaamisten sopimiseksi viikkoja, jopa kuukausia, etukäteen. Yök. Spontaanit kyläilyt ja öiset jatkoilut ovat vähentyneet minimiin. Blaah. Puhuttelunimi on lopullisesti muuttunut tädiksi. Inhaa. Ja ne kakskasi-tuumaiset farkut eivät enää solju wanhaan malliin pepun alatahkon ylitse. Osui ja upposi.
Miehet kuitenkin katsovat yhä kaduilla ja kuppiloissa intensiivisesti silmiin (tai niin me luulottelemme). Ja me vastaamme katseisiin entistä intensiivisemmällä julkeudella. Muodikas puumakarisma tekee tuloaan, vaikka leopardiprintteihin emme kajoa ennen kuin käymme viittäkymmentä.
Näistä katsekontakteista syntyy todellisia rakkaustarinoita. Tai muutaman kuukauden jälkeen omaan mahdottomuuteensa kaatuvia päivänvaloa kestämättömiä salasuhteita. Ensin kaikki tuntuu suht kivalta, kunnes jossain alkaa mättää. Mietimme missä vika, analysoimme tilanteet puhki, haemme osviittaa kanssasisarilta ja naistenlehdistä ja empaattisilta baarimikoilta ja gay-ystäviltä ja elämäntaito-oppaista ja ennustajilta ja joogasaleilta. Teemme hartiavoimin töitä ja luomme niin monimutkaisia syy- ja seuraussuhteita sekä selitys- ja tulkintamalleja, että Pentagonin suojausjärjestelmätkin kalpenevat niiden rinnalla. Vaikka kaiken aikaa kyse on vain siitä yksinkertaisesta mutta kirpaisevasta tosiseikasta, että olemme LIIKAA.
Parhaimmillaan liikaa oleminen on olemisen muodoista viehättävimpiä. Sen kuvaavin synonyymi on vastustamattoman roisina hersyvä kosmopoliittinen hiprakka, jolloin maailma tuntuu ihan vitun ihanalta. Ja oleminen niin mahdottoman keveältä, että silmissä kipunoi. On fantastista olla upea ja nokkela glamour-kissa (siis oikeasti eikä sellaisena kuin Jutta Urpilainen erään iltapäivälehtemme taannoisessa pikkujoulunumerossa). Sellainen kaiken ymmärtävä finessikuningatar ja koko kulmakunnan inspiraationlähde.
Liikaa olemiseen likeisesti liittyvä hurmaaminen ei tarkoita lakanaleikkejä, vaan sietämättömän kuplivaa, peruskoiraiden hitaudella leikittelevää humorismia, jota moni kaksilahkeinen ei kuitenkaan voi vastustaa. Kokonaan oma alalajinsa ovat sitten patologiset pelimiehet, jotka säkittävät hetkessä kouliintuneimmatkin liikaaolijat. Näistä on opittu. Samoin kuin prameista samppanjabaareista, joissa tarjoilija kieltäytyy tuomasta pähkinöitä vielä toisenkaan huomauttamisen jälkeen.
---
Matkataanpa kuitenkin henkäyksenkeveästä tyttövipellyksestä yleisemmälle tasolle. Liikaa oleminen voidaan siis typistää kolmeen pääulottuvuuteen:
1) Jos olet kaunis/seksikäs/viehkeä/aistillinen/fyysisyyttä alleviivaava nainen, se sinulle sallittakoon. Ja sitä sinulta myös toivotaan. Kunhan muistat verhota avoimen vihjailevat viestit säädyllisen flirtin kaapuun – ainakin pilkkuun asti. Aamen.
2) Jos edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi olet nopea, terävä ja joltisenkin sivistynyt, homma menettelee vielä, kunhan et ryhdy pisteliääksi tai erehdy tahkoamaan liian nasevaa stooria.
3) Mikäli näiden lisäksi satut kuulumaan armoitettujen läpänheittäjien, perverttisen huumorin ystävien ja sarkastikkojen klaaniin, peli on menetetty.
Moni koiras nimittäin haluaa nätin, kuuman, fiksun, huumorintajuisen, viisaan, itsenäisen ja vieläpä menestyneenkin naaraan... mutta jos nämä kvaliteetit ylittävät reippaasti hänen omat vastaavansa, mies perääntyy. Toki kaupungissamme on lukuisia poikkeuksellisia miesvalioita, joita särmikkäät liikaaolijat erityisesti kiihottavat. Jos tällainen herkku sattuu reitillesi, tartu empimättä täkyyn. Sillä muuten joku toinen tekee sen puolestasi.
---
Olen haastatellut aiheesta monia fiksuja koiraita, ja saamani vastaus on ollut poikkeuksetta sama. P-E-L-K-O. Vedotaan siihen, että mies on pohjimmiltaan pieni, fragiili ja verrattain foobinen olento, joka kuitenkin haluaa olla iso ja merkittävä, naarastaan suojeleva alfauros. Liikaa olemiseen mieltyneet kukkotytöt eivät aina sovi siihen pirtaan. Ja yhden yön orkideoille ei välttämättä soitetakaan uudestaan. Mikä pettymys! Me kun luulimme, että kyseessä olisi intro huikealle lakanoidenpöllyttämisajanjaksolle.
Vuosia myöhemmin moni näistä miekkosista tulee sitten itkemään tekemäänsä "virhettä". Liikaaolijan halukkuus kyseistä kaksilahkeista kohtaan käy kuitenkin siinä vaiheessa jo säästöliekillä.
Tässä kohden lienee paikallaan täsmentää, että aidot liikaaolijat eivät suinkaan ole miesvihaajia. Päinvastoin. He rakastavat miespopulaatiota koko pienestä sydämestään. Suunnattomasti. Puhtaasti. Ja vilpittömästi. Ja etsivät väsymättä sen seasta sopivasti liikaa olevaa miestä. Älyllistä timanttia, nokkelanhauskaa sanailijaa ja yltiöfyysistä koiraan ilmentymää. Tai itse asiassa heidän ei edes tarvitse etsiä. Totta kai liikaa olemiselle perustuva elämänmuoto heittää moisen persoonallisen ja naisellisesta liikaa olemisesta roihahtavan alfauroksen eteen. Tietenkin. Onhan yksisarvisiakin olemassa.
Jos liikaaolija lopulta päätyy parisuhteelliseen tilaan, siellä vaanivat uudet vaarat. Vannoutuneimmatkin liikaaolijat narahtavat herkästi sudenkuopista tyypillisimpään. Se on leidit kuulkaas niin, että harva rakastunut mies tinkii duuneistaan tai harrastuksistaan. Ehei. Ei, vaikka lakanoissa kiehnäisi alituista juoksuaikaa elävä metsän ykköskissa. Me arvon leidit sen sijaan herkästi muokkaamme omia menojamme siten, että saisimme viettää mahdollisimman paljon aikaa rakastettumme kanssa. Tai sen, jota (erheellisesti?) rakastetuksemme kuvittelemme. Ja muutenkin – kenties on vielä liian varhaista puhua rakastetusta? Siksi lanseeraan kieleemme initiaatiovaiheen lemmenhuumaa kuulaasti heijastelevan sanan ihastettu.
Taival ihastetusta rakastetuksi on usein mutkikas ja kuoppainen. Siksi ihastumisvaiheesta tulisi nauttia täysin siemauksin. Eli LIIKAA. Se kun voi loppua hetkenä minä hyvänsä. Enkä tiedä juuri kurjempaa näkyä kuin liikaaolija, joka miellyttämis- ja sopeutumissyistä yritti hetken aikaa olla hieman vähemmän liikaa. Jos ihastettusi tässä vaiheessa perääntyy, lohduttaudu sillä, että olisit joka tapauksessa ollut hänelle liikaa. Parempi näin kuin esimerkiksi lukuisten yhteisten vuosien jälkeen, kun rakastettusi nostaa kytkintä siitä syystä, että peittoat hänen uuden ihastettunsa 6-0. Kuulemma ihan kaikilla ulottuvuuksilla.
Descartes'n kuningasajatusta noudattaen on kerta toisensa jälkeen huojentavaa tokaista:
"Ihastan, siis olen olemassa."
---
Kaiken tämän magneettisen menon alla asuu pieni huonon maun esteetikko, joka vain halusi rakastaa. Ja joka ei koskaan väsynyt ihmettelemään sitä, miksi niin harva mies tarjoutuu käyttämään kordaria. Niin. Kukapa sitä nyt komeutensa haluaisi elmukelmuun sulloa.
