Minulla on muutamia ystäviä, jotka edustavat kaikkea, mitä mies voi mielestäni toivoa. He ovat kauniita, älykkäitä, viehättäviä, hauskoja, naisellisia, rohkeita, trendikkäitä, energisiä ja reippaasti omillaan toimeen tulevia. Siis yksinkertaisesti ihania. Silti eräskin näistä rotuyksilöistä joutui taannoin toteamaan ääneen, että 80-90 % miehistä, joille hän on antanut numeronsa, ei koskaan ole ottanut yhteyttä.
Täydellisen käsittämätöntä, sanon minä.
Viime vuosina olen jutellut aiheesta myös lukuisten miesten kanssa, mutta olen edelleen yhtä ymmälläni. Pelkofaktoriin ja sitoutumiskammoon vedotaan jatkuvasti. Samalla moni fiksuna ja modernina pitämäni heppu on kirkkain silmin väittänyt, että itsenäinen ja seksikäs, sitoumuksetonta hengailu- ja hauskanpitoseuraa tarjoava nainen on joka pojan unelma.
Ei muuten ole. Ei ainakaan siinä tapauksessa, jos nainen sattuu olemaan itse aktiivinen. Katuempiria puhuu.
Ehkä näin taloudellisen taantuman silmäkkeessä olemmekin tosiaan palaamassa viktoriaanisten hyveiden aikakaudelle? Ja eipä kainoudessa sinällään ole mitään pahaa. Mutta teeskentelyssä on.
---
Mielestäni yksi hienoimpia kainoutta ja teeskentelyä käsitteleviä tutkielmia on Choderlos de Laclos'n järkälemäisen kirjeromaanin toinen filmatisointi, aivan 80-luvun loppuvuosina päivänvalon nähnyt elokuva Valheet ja viettelijät. Etenkin se tyly kohtaus, jossa John Malkovichin näyttelemä varakreivi de Valmont kieltää julmasti tunteensa Michelle Pfeifferin tulkitsemaan yyberhyveelliseen Madame de Tourveliin.
It's beyond my control, toistelee Valmont.
Jos muistatte filmin juonen muuten, palauttakaapa mieliin tuo vavahduttava kohtaus tekstin päätteeksi liittämästäni linkistä.
It's beyond.
Jotain tuntematonta ja pelottavaa 'toiseutta' edustavaa.
My control.
Jotain mitä ei voi hallita. Minä ja minun kontrollini - kunhan siitä vaan ei joudu tinkimään.
---
Niin. Tietynlainen evolutionäärispohjainen itsen hallinta on toki viisasta. Vahvimmat ja nokkelimmat kun jäävät henkiin. Ja menestyvät. Mutta se ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että olemme vieteiltämme pitkälti samankaltaisia kuin nelijalkaiset. Sillä erotuksella, että meidän kiima-aikamme vain jatkuu ympäri vuoden.
Näin ollen ihminen, joka oikeasti haluaa toista (oli se sitten aivosubstantiaalisessa tai kroppaisassa mielessä tai vaikka molemmissa), haluaa toista. Piste. Tämä nykypäivänä ilmeisen yleinen semi-haluaminen kun jättää jälkeensä lähinnä näivettyneitä tunkioita ja sellaisia tuulen nusaisemia vinkuheiniä.
Silti viime vuosina minä ja erinäiset lajitoverini olemme törmänneet kerrassaan kiehtovaan ilmiöön: koska mies välittää niin paljon, hän katsoo parhaaksi olla olematta tekemisissä. Jokseenkin koomista, sanoisin.
Itse kasvoin aikakautena, jolloin vallitsevan käytännön mukaan toisiinsa ihastuneet nuoret ihmiset halusivat nähdä toisiaan mahdollisimman paljon. Loogista, sanoisin.
Nyt aikuisten maailmassa asetelmat ovat mutkistuneet. Niinpä voimakkaita tuntemuksia ja kiintymisen pelkoa tykätään monasti käyttää (tekaistuina?) syinä sille, ettei mukamas voida nähdä - ainakaan kovin usein. Tai sille, ettei kannata edes kokeilla lähikontaktia, koska siitä seuraa kuitenkin jokin ikävä vyyhti.
Haloo, jengi. Eihän näin voi elää.
Tai miksei voisi. Hylkäsihän selustavarmistelun hidalgo Valmontkin ihanaisen de Tourvelin siksi, että oli liian rakastunut tähän. Suojatakseen itseään. Vaaliakseen mainettaan. Ja ennen kaikkea kontrolloidakseen peliään.
Olen lukenut de Laclos'n kirjeromaanin muutama vuosi sitten, ja teos tuntuu edelleen kovin ajankohtaiselta. Vaikka yläluokkaisen joutilaan puku- ja peruukkipatsastelun sijaan me käytämmekin aikamme etupäässä töissä käymiseen. Eivätkä vanhempamme päätä siitä, keiden kanssa hengaamme.
---
Toisinaan elokuvallisen suurieleiset äkilliset tuntemukset tunkevat hetkellisesti omaankin elämään. Kuten vaikkapa Iberian niemimaan sydämessä taannoin tapahtunut unohtumaton metrokohtaaminen, josta lokakuinen blogini kertoo tarkemmin.
Ja koska tuo draama ei koskaan poikinut kakkososaa, minulla on syytä olla enemmän kuin hämmentynyt vastanäyttelijäni ottaessa yhteyttä nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin. Olinhan jo mielessäni käsikirjoittanut pumaskan lopullisesti kiinni.
Siksi kierrän viestiä pari tuntia kuin kissa kuumaa puuroa. Valmennan itseäni kaikkiin mahdollisiin kirjainyhdistelmiin, mitä siellä voi olla vastassa. Samalla rationaalinen minäni havaitsee kaiken veren kaikonneen varpaistani ja sormistani. Suloista! Ja mieleni; se on yhtä levoton kuin riparibileisiin valmistautuvalla, salskeaan kiekkoilijaikätoveriinsa teiniperustuksiaan myöten ihastuneella neljätoistakesäisellä.
Nelitoistakesäisellä, joka ei muuten koskaan päässyt noihin bileisiin.
Nelitoistakesäisellä, joka ei muuten koskaan päässyt noihin bileisiin.
Intuitioni kuitenkin enteilee, että klikkauksen takana odottanee poliitikkomaisen korrekti, asiallisen kehuva viesti. Ja olen tismalleen oikeassa. Siksi vastaan ihanuudelle aivan toisin kuin haluaisin: kahdella lauseella, yliasiallisesti. Kiitän viestistä, toivotan joulut ja pyydän pitämään huolta itsestään. Täysin ei-minua. Mutta mitäpä muutakaan voin? Perheellinen mies.
Sitä paitsi ne pari muuta kertaa, kun olen hieman raottanut pamppailevan sisäelimeni eteiskammioita, tupaan on vihmonut lunta. Eikä mitään hienojakoista puuterisellaista, vaan pikemminkin koiran jätösten läikittämää nuoskashittiä.
Sitä paitsi ne pari muuta kertaa, kun olen hieman raottanut pamppailevan sisäelimeni eteiskammioita, tupaan on vihmonut lunta. Eikä mitään hienojakoista puuterisellaista, vaan pikemminkin koiran jätösten läikittämää nuoskashittiä.
Mutta. Miksen toisaalta voisi tyytyä herkuttelemaan ajatuksella, että minua ajatellaan yhä? Näinkin monen kuukauden jälkeen. Eikö moisen pitäisi olla mannaa kenen tahansa puuronystävän sielulle? Ja enkö voisi iloita siitäkin, että näköjään kykenen edelleen veret seisauttaviin tuntemuksiin? Sillä ehkä jonain päivänä on vielä oikeasti sellaisten aika? Muutenkin kuin pöhkön elokuvallisessa mielessä.
Sitä ennen taidan kuitenkin heti vuoden käännähdettyä uudeksi painua tuonne yöhön katsastamaan, josko vastaan kävelisi joku instant-laastareita tarjoava ensiapuasema.
Ja sen jälkeen aloitan oikeasti puhtaalta pöydältä. Niin puhtaalta, ettei se tarvitse edes liinaa peitokseen.
Vaikka toisaaltahan pöytään pinttyneet läikät ovat rehellisiä eletyn elämän merkkejä. Ja ihminen, joka tuppaa desinfioimaan itsestään elämän merkit, on puistattava ihminen.
In control, they say. Sheer bullshit, I say.