Koska olen hulluna sinuun, en voi olla kanssasi tekemisissä

Minulla on muutamia ystäviä, jotka edustavat kaikkea, mitä mies voi mielestäni toivoa. He ovat kauniita, älykkäitä, viehättäviä, hauskoja, naisellisia, rohkeita, trendikkäitä, energisiä ja reippaasti omillaan toimeen tulevia. Siis yksinkertaisesti ihania. Silti eräskin näistä rotuyksilöistä joutui taannoin toteamaan ääneen, että 80-90 % miehistä, joille hän on antanut numeronsa, ei koskaan ole ottanut yhteyttä. 

Täydellisen käsittämätöntä, sanon minä.

Viime vuosina olen jutellut aiheesta myös lukuisten miesten kanssa, mutta olen edelleen yhtä ymmälläni. Pelkofaktoriin ja sitoutumiskammoon vedotaan jatkuvasti. Samalla moni fiksuna ja modernina pitämäni heppu on kirkkain silmin väittänyt, että itsenäinen ja seksikäs, sitoumuksetonta hengailu- ja hauskanpitoseuraa tarjoava nainen on joka pojan unelma. 

Ei muuten ole. Ei ainakaan siinä tapauksessa, jos nainen sattuu olemaan itse aktiivinen. Katuempiria puhuu.

Ehkä näin taloudellisen taantuman silmäkkeessä olemmekin tosiaan palaamassa viktoriaanisten hyveiden aikakaudelle? Ja eipä kainoudessa sinällään ole mitään pahaa. Mutta teeskentelyssä on.

---

Mielestäni yksi hienoimpia kainoutta ja teeskentelyä käsitteleviä tutkielmia on Choderlos de Laclos'n järkälemäisen kirjeromaanin toinen filmatisointi, aivan 80-luvun loppuvuosina päivänvalon nähnyt elokuva Valheet ja viettelijät. Etenkin se tyly kohtaus, jossa John Malkovichin näyttelemä varakreivi de Valmont kieltää julmasti tunteensa Michelle Pfeifferin tulkitsemaan yyberhyveelliseen Madame de Tourveliin.

It's beyond my control, toistelee Valmont.

Jos muistatte filmin juonen muuten, palauttakaapa mieliin tuo vavahduttava kohtaus tekstin päätteeksi liittämästäni linkistä.

It's beyond.

Jotain tuntematonta ja pelottavaa 'toiseutta' edustavaa.

My control.

Jotain mitä ei voi hallita. Minä ja minun kontrollini - kunhan siitä vaan ei joudu tinkimään.

---

Niin. Tietynlainen evolutionäärispohjainen itsen hallinta on toki viisasta. Vahvimmat ja nokkelimmat kun jäävät henkiin. Ja menestyvät. Mutta se ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että olemme vieteiltämme pitkälti samankaltaisia kuin nelijalkaiset. Sillä erotuksella, että meidän kiima-aikamme vain jatkuu ympäri vuoden. 

Näin ollen ihminen, joka oikeasti haluaa toista (oli se sitten aivosubstantiaalisessa tai kroppaisassa mielessä tai vaikka molemmissa), haluaa toista. Piste. Tämä nykypäivänä ilmeisen yleinen semi-haluaminen kun jättää jälkeensä lähinnä näivettyneitä tunkioita ja sellaisia tuulen nusaisemia vinkuheiniä.

Silti viime vuosina minä ja erinäiset lajitoverini olemme törmänneet kerrassaan kiehtovaan ilmiöön: koska mies välittää niin paljon, hän katsoo parhaaksi olla olematta tekemisissä. Jokseenkin koomista, sanoisin.

Itse kasvoin aikakautena, jolloin vallitsevan käytännön mukaan toisiinsa ihastuneet nuoret ihmiset halusivat nähdä toisiaan mahdollisimman paljon. Loogista, sanoisin. 

Nyt aikuisten maailmassa asetelmat ovat mutkistuneet. Niinpä voimakkaita tuntemuksia ja kiintymisen pelkoa tykätään monasti käyttää (tekaistuina?) syinä sille, ettei mukamas voida nähdä - ainakaan kovin usein. Tai sille, ettei kannata edes kokeilla lähikontaktia, koska siitä seuraa kuitenkin jokin ikävä vyyhti. 

Haloo, jengi. Eihän näin voi elää. 

Tai miksei voisi. Hylkäsihän selustavarmistelun hidalgo Valmontkin ihanaisen de Tourvelin siksi, että oli liian rakastunut tähän. Suojatakseen itseään. Vaaliakseen mainettaan. Ja ennen kaikkea kontrolloidakseen peliään.

Olen lukenut de Laclos'n kirjeromaanin muutama vuosi sitten, ja teos tuntuu edelleen kovin ajankohtaiselta. Vaikka yläluokkaisen joutilaan puku- ja peruukkipatsastelun sijaan me käytämmekin aikamme etupäässä töissä käymiseen. Eivätkä vanhempamme päätä siitä, keiden kanssa hengaamme.

---

Toisinaan elokuvallisen suurieleiset äkilliset tuntemukset tunkevat hetkellisesti omaankin elämään. Kuten vaikkapa Iberian niemimaan sydämessä taannoin tapahtunut unohtumaton  metrokohtaaminen, josta lokakuinen blogini kertoo tarkemmin.

Ja koska tuo draama ei koskaan poikinut kakkososaa, minulla on syytä olla enemmän kuin hämmentynyt vastanäyttelijäni ottaessa yhteyttä nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin. Olinhan jo mielessäni käsikirjoittanut pumaskan lopullisesti kiinni.

Siksi kierrän viestiä pari tuntia kuin kissa kuumaa puuroa. Valmennan itseäni kaikkiin mahdollisiin kirjainyhdistelmiin, mitä siellä voi olla vastassa. Samalla rationaalinen minäni havaitsee kaiken veren kaikonneen varpaistani ja sormistani. Suloista! Ja mieleni; se on yhtä levoton kuin riparibileisiin valmistautuvalla, salskeaan kiekkoilijaikätoveriinsa teiniperustuksiaan myöten ihastuneella neljätoistakesäisellä.

Nelitoistakesäisellä, joka ei muuten koskaan päässyt noihin bileisiin.

Intuitioni kuitenkin enteilee, että klikkauksen takana odottanee poliitikkomaisen korrekti, asiallisen kehuva viesti. Ja olen tismalleen oikeassa. Siksi vastaan ihanuudelle aivan toisin kuin haluaisin: kahdella lauseella, yliasiallisesti. Kiitän viestistä, toivotan joulut ja pyydän pitämään huolta itsestään. Täysin ei-minua. Mutta mitäpä muutakaan voin? Perheellinen mies.

Sitä paitsi ne pari muuta kertaa, kun olen hieman raottanut pamppailevan sisäelimeni eteiskammioita, tupaan on vihmonut lunta. Eikä mitään hienojakoista puuterisellaista, vaan pikemminkin koiran jätösten läikittämää nuoskashittiä.

Mutta. Miksen toisaalta voisi tyytyä herkuttelemaan ajatuksella, että minua ajatellaan yhä? Näinkin monen kuukauden jälkeen. Eikö moisen pitäisi olla mannaa kenen tahansa puuronystävän sielulle? Ja enkö voisi iloita siitäkin, että näköjään kykenen edelleen veret seisauttaviin tuntemuksiin? Sillä ehkä jonain päivänä on vielä oikeasti sellaisten aika? Muutenkin kuin pöhkön elokuvallisessa mielessä.

Sitä ennen taidan kuitenkin heti vuoden käännähdettyä uudeksi painua tuonne yöhön katsastamaan, josko vastaan kävelisi joku instant-laastareita tarjoava ensiapuasema.

Ja sen jälkeen aloitan oikeasti puhtaalta pöydältä. Niin puhtaalta, ettei se tarvitse edes liinaa peitokseen. 

Vaikka toisaaltahan pöytään pinttyneet läikät ovat rehellisiä eletyn elämän merkkejä. Ja ihminen, joka tuppaa desinfioimaan itsestään elämän merkit, on puistattava ihminen. 

In control, they say. Sheer bullshit, I say.

http://www.youtube.com/watch?v=cjUmvHBgHr0

Sinkkutytön pakkasmietintöjä

Viime viikolla havahduin siihen, että muutaman viikon päästä mittariin pamahtaa jo kolme vuotta sinkkuna. Aika hurjaa. Tai suoraan sanottuna melko käsittämätöntä - etenkin kun ottaa huomioon, etten ole tänä aikana edes tapaillut ketään. Ainakaan päivänvalossa. 

Samalla tuntuu, että ympärillä miltei kaikki suhteensa päättäneet löytävät uuden kullan tai pokan 3-6 kuukauden sisällä. Jopa nopeammin. Etenkin kaksilahkeiset.

Ja ei, älkää käsittäkö väärin. En haluaisi sortua latteisiin yleistyksiin. Ja olen ihan kokonainen ilman poikaystävääkin. Mutta uusiin ihmisiin tutustuminen ja bondaaminen (oli se sitten väkevää sielullista samankaltaisuutta tai järjetöntä fyysistä vetovoimaa, sillä näiden yhdistelmään en enää omalla kohdallani usko) on elämän suola. Ainakin minulle. Rakkaat vanhat ystävät pysyvät rinnallani kenties hamaan asti - ja siitä lämmin kiitos heille - mutta sen ohella yksi elämän hienoimpia anteja ovat odottamattomat kohtaamiset, väittelyt ja tapahtumaketjut tuikituntemattomien tallaajien kanssa.

Sellainen hetkestä päihtyminen. 

---

Itse asiassa vierastan koko sinkku-määritelmää. Ja ylipäätään mustavalkoistavia sinkku/ei-sinkku-kahtiajaotteluja. Tulee lähinnä mieleen neiti Bridget Jones, joka ykkösosassa on raikas ja rakastettava hömelö, mutta kakkososassa enää maneerinen oman itsensä ja imagonsa karikatyyri. 

Tässä iässä on vaan pakko näköjään hyväksyä se, että tyypittelykategorioita on pitkälti kaksi: liittoutuneet ja sinkut. Sellaisia välimuotoja, joita välillä etsin, on hyvin vähän.

Paitsi vastikään eronneet. Joista muuten kannattaa pysyä helvetin kaukana. Ja toisen naisen rooli. Mutta siihenkään en mielelläni lähde, vaikka roolia on moneen otteeseen yritetty harteilleni sovitella.

Täysin erilaisten elämäntilanteiden ei kuitenkaan tarvitse aina erottaa. Onneksi. Minulla esimerkiksi on hyvä ystävä, jonka kanssa puhun pitkään miltei päivittäin, vaikka hän huolehtii jättimäisestä lapsikatraasta ja on hiljattain saanut vauvan. 

Niin. Vaikken itse tällä hetkellä havittele jälkikasvua tai avioliittoa vaan olisin kovin ilahtunut jo sellaisesta hengailukaveristakin, tuntuu silti jotenkin hurjalta, että entiseni aloitti välittömästi tästä asunnosta dramaattisesti talviyöhön poistuttuaan uuden onnellisen elämän, joka huipentuu pian jo toistamiseen jälkikasvun ilmaantumiseen. Kunpa voisin sanoa iloitsevani 100 %:n vilpittömästi heidän puolestaan! Mutta toisin kuin merkittävä ajattelullinen esikuvani Nietzsche, minä en ole yli-ihminen. Toiset tykkäävät puhua tosirakkaudesta. Minä näen myös ikääntyvän naisen, jolla oli hyvä strategia.

Kolmessa vuodessa sitä on kuitenkin ehtinyt tottua asumaan itsekseen, jos ottaa huomioon, että vietin entiseni kanssa liki vuosikymmenen aikuisesta elämästäni. Itse asiassa yksin asuminen on  parhaimmillaan erittäin nautinnollista. 

Mutta aivan liian usein nykyään tavoitan itseni istumassa yksinäisenä mökissä. Itseni, joka vielä pari vuotta sitten oli tunnettu hurjasta energialatauksestaan ja kyvystään suoriutua töissä pikkutunneille venähtäneiden illanviettojen jälkeen. Itseni, joka jaksoi kestitä ihmisiä ilta toisensa jälkeen, liidata keskustelua ja valvoa maanisesti. Itseni, joka ideoi, toteutti, inspiroi ja inspiroitui.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Koputtiko varhaiskeski-ikä oveen? 

Niin. Monen muun tavoin tykkään suhtautua ikään vain välttämättömänä numeerisena suureena. Mutta sikäli numeroilla näyttää olevan merkitystä, että rehellisyyden nimissä elämä on muuttunut ihan hiton paljon tylsemmäksi. Siinä missä vielä takavuosina harrastettiin spontaaneja kokoontumisia ja somasti häröilevää tyttövipellystä, elämä on kääntynyt työelämän kilvoitteluksi ja domestiseksi puuroksi, jossa officen, kotiofficen, parisuhteen tai perheen ulkopuolinen sosiaalisuus hoituu pitkälti bittivälitteisesti.

Ja se on tätä päivää. Roikumme netissä ja olemme niin pirun sosiaalisia. Samalla satun tietämään, että monien yltiösosiaalisten kasvojen takana elää ihmisiä, jotka kärsivät yksinäisyydestä ja unettomuudesta. Ja nyt en puhu itsestäni.

Oma työni on jo luonteeltaan yksinäistä. Tällä hetkellä liiaksikin. Huomaan usein jopa 8-9 päivän vilahtaneen ohi ilman että olen tavannut yhtäkään ihmistä. Sillä eläkkeellä olevia naapureita, kanssatreenaajia salilla tai lähimarketin surffitukkaista fisumyyjää ei lasketa.

Toki kesällä freelancerin elämä on ihan yliveto. Ja fillariflirtti yksi suvikuukausien ykkösharrastuksista. Mutta jahka syyskuulaus taittuu härmäläiseksi versioksi Mordorista, elämä muuttuu kovin yksinäiseksi. 

Sen ei kuitenkaan tarvitsisi muuttua. Ja tiedän, on syytä katsoa peiliin. Torpedoin nykyään melko järjestäen kaikki biletyspyynnöt. Mutta epäsäännöllisistä tuloista nauttivana yksineläjänä sitä ei vaan halua hassata eurojaan tuonne yöhön. Ja saada vielä mojovaa darraa vaivanpalkaksi.

---

Olenkin jo pitkään miettinyt vakavissani, että kenties pian on aika nostaa taas kytkintä. Kyllä, vaikka koko Eurooppa kärvistelee saman talouskurimuksen silmäkkeessä. 

Olen asunut ulkomailla pariin otteeseen, ja molemmilla kerroilla lähdön alla ajatukseni ovat olleet tismalleen samansuuntaisia kuin nyt. Sen verran kuitenkin voyageristinen lapsenmieleni tajuaa, ettei muille maille sovi karata ilman plääniä ja/tai duunia ja/tai elättävää siippaa.

Mutta jos moinen tilaisuus heitettäisiin nyt eteeni, ei tarvitsisi nukkua edes yön yli. Ratkaisu olisi äärimmäisen helppo. Kissat koppaan ja koneeseen!

Luin juuri salilla kuntopyörän selässä klassisen elämänmuutosartikkelin kovapalkkaisessa konsulttiduunissa olleesta uraohjusnaisesta, joka vaan kyllästyi. Mutta pelkkä oma kyllästyminen ei saanut vielä irrottautumaan totutusta. Siihen tarvittiin eräät ökybileet Kauniaisissa. Sekä bileiden isäntä, jolla oli samansuuntaisia haaveita. Arvaatte varmaan, että tuosta illasta lähtien pariskunta on ollut erottamaton. Vain muutaman kuukauden päästä molemmat olivat myyneet omaisuutensa. Ja nyt he ovat kiertäneet maailmaa vuodesta 2006. Yhdessä. Onnellisina. 

Jepjep, tiedostan kyllä naistenlehtijournalismin lajityypin. Mutta mielestäni tarina ei lukeudu epärealistisia trippailupäiväunia ruokkivaan romanttinen huuhaa -osastoon, vaan siinä kaksi erittäin skarppia ja elämää nähnyttä hahmoa analysoi elämäänsä tien päällä. Olkoon se sitten puhdasveristä eskapismia tai ei.

Jutussa nainen kertoo olevansa onnellisimmillaan ja zeniläisimmillään, kun kiskot kolisevat alla. Täytyy sanoa, että ymmärrän häntä täysin.

No, tässä kohdin on toki myönnettävä, että etenkin näin pimenevään vuodenaikaan nautin suuresti myös meditatiivisista yhden hengen koti-illoista, joiden reseptiikka koostuu purisevista pikkuisista, punaviinistä, lepattavista kynttilöistä, Cmaj7-soinnusta ja Tom Waitsista.

Mutta joka kerran paikasta toiseen liikkuessani mieleni valtaa pakahduttava riemuntunne. Se henkinen kosmopoliittinen hiprakka, joka alkaa jo ennen lentokenttäbaarin kuplia. 

Yksin matkustaminen onkin ihan hirvittävän ihanaa. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Mutta kolmanteen elämäni argentiinalaiseen en varmastikaan enää törmää. Ensimmäisen argentiinalainen & maanalainen -kohtaamisen komean viinitilallisen kanssa ryssin New Yorkin Williamsburgissa. Nelisen vuotta myöhemmin taas muuan kuuma perheenisä sekoitti sieluni totaalisesti Madridin metrossa.

No, onneksi kaikki tiet vievät taas kohta Roomaan. Ja onneksi kaupungissa on vain kaksi metrolinjaa (kolmannen kaivuu tuntuu kestävän ikuisuuden, kun mittaamattoman arvokkaat antiikin löydökset hidastavat kaivuutöitä) sekä tietääkseni suhteellisen vähän argentiinalaisia.

Ja ehkä minun ei tarvitsekaan lähteä lopullisesti pois? Ehkä tarvitsen vain hetkien hetkellisyyden viiltävästä eksistentiaalisesta kauneudesta inspiroituvan matkakumppanin, joka tykkää myös suunnittelemattomasta matkustamisesta? Jossa käyskennellään vailla agendaa hämyisissä kortteleissa. Ja jossa on aina aikaa lasilliselle. Sillä vaikka entiseni ja minä taisimme olla luonteiltamme aivan liian erilaiset, matkakumppanina hän oli yliveto.

Matkailuun pätee sama kuin miehiin. En ole koskaan uskonut siihen, että parhaat hetket löytyvät systemaattisesti etsimällä. Ja nykymenoa tarkastelleena en enää oikein edes usko pysyväisluonteisiin hetkiin. Siksi olen jo kauan sitten päätynyt lopputulemaan, että hieman samanhenkinen random-kontakti tai pari riittäisi ensi hätään.

Mutta hyvän fuckbuddyn löytäminen on ilmeisesti vielä vaikeampaa kuin tosirakkauden. Luojan kiitos parin viikon päästä koneen nokka osoittaa taas hetkeksi pois täältä.