...oli isä, joka vei Tiirismaalle hiihtämään. Noilla retkillä, isän seurassa, jopa inhoamani ranskanleipä ja meetwursti maistuivat taivaallisilta. Isän kanssa hytistiin pakkasessa ihailemassa myös Salpausselän kisojen ilotulituksia. Ja kotona isä jännitti nuoren Nykäsen toisen kierroksen hyppyjä vähintään yhtä hervottomasti kuin tarkkisluokkalaisen Matin huimapäisyydestä vaikuttunut tyttärensä.
Isä, joka teki viikonloppuisin maailman parasta spaghetti bolognesea. Ja isä, jonka kanssa ruokaostosten teko lauantaisin oli yhtä juhlaa. Äidiltä salaa ostoskärryihin sujahti kaikkea epäterveellistä. Ja yhtä salaa me raaputimme kahteen pekkaan kaiken paistinpannuun juuttuneen karstan – joka muuten on yhä herkkuani. Karsinogeeni, eittämättä. Mutta jos sen takia täältä lähdetään ennen aikojaan, se on ollut sen arvoista.
Isä, joka aina onnistuneen pianotutkinnon jälkeen osti ison rasian Finlandia-marmeladeja. Jotka sai syödä ennen ruokaa. Isä, joka jaksoi pelata Commodore 64:n legendaarista Summer Gamesia loputtomiin. Sekä muutenkin osallistua leikkeihimme ja urheilutempauksiimme. Ei ihme, että isä oli meidän lasten suosikki.
Isä, joka keksi parhaat palindromit ja pesi shakissa monet meillä vierailleet venäläiset tiedemiehet. Isä, jolla oli maailman hienoin käsiala ja oikeaoppiset marginaalit.
Isä, joka opetti minut rakastamaan John Waynen tähdittämiä klassikkowesternejä sekä lukemaan Origon ja Bisquitin pakinoita jo nuorella iällä. Ja isälle ei muuten riittänyt, että hänen ala-asteikäinen tyttärensä osasi ulkoa aakkosjärjestyksessä Yhdysvaltain osavaltiot. Ne kun piti luetella yhtä sujuvasti myös ö:stä a:han. Onko siis ihme, että kakarasta sukeutui sittemmin varsinainen muistihirviö ja Trivial Pursuit -friikki?
Isä, joka kertoi kiehtovasti Eusebiosta ja Mustasta Hämähäkistä. Ja isä, joka vuosia myöhemmin ymmärsi jalkapallokisoja rakastavan esikoisensa pakahduttavan tuskan, kun ranskalaiset pudottivat rankkareilla ihanan Zicon luotsaaman Brasilian loppupeleistä Meksikon MM-kisoissa 1986.
Isä oli mies, joka otti aina lapset mukaan aikuisten juttuihin. Tunsin pienenä suurta ylpeyttä saadessani valvoa pikkutunneille aikuisten pöydässä, isän viisaita ja sädehtivän hauskoja kavereita kuunnellen. Noita etenkin sydämeltään sivistyneitä miehiä, joita edelleen rakastan. Miehiä, joita ajan hammas on kalvanut varsin hellästi. Miehiä, jotka näyttivät ihmistaimelle sen, miten maailman parhaaseen illanviettoon ei välttämättä tarvita mitään spektaakkelinomaista: ainoastaan tietty määrä samalla aaltopituudella olevia aivoja. Ja vissi määrä väkijuomia. Ja agendatonta aikaa aamunkoittoon.
Isä, joka innostui aina kaikesta uudesta. Esimerkiksi Rubikin kuution parissa valvottiin yökaudet. Ja isä, joka kiintyi myös vanhaan: meillä autot olivat arvovaltaisia perheenjäseniä, joita hän rassasi ja rukkasi yökaudet. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että ajoittain autonkorjaus toimi peitetarinana jollekin ihan muulle. Joka tapauksessa aina autonvaihtojen yhteydessä meidän klaani vuodatti krokotiilinkyyneliä.
Isä tiesi parhaat kummitustarinat, kaskut ja kaupunkilegendat. Ja oli armoitettu tarinaniskijä. Iltasatujen ohessa meillä kuunneltiin usein iltajazzia. Isän mielestä maailman kovin äänite oli Charlie 'Bird' Parkerin Ornithology. Isä myös soitti ja sävelsi kuin enkeli. Ja sytytti jo pienenä palavan rakkauteni musiikkiin. Ja siinä sivussa muusikoihin, vaikka myöhempinä vuosina hän ohjeistikin baariskenestä suuresti viehättynyttä esikoistaan lempeästi:
"Ota sellainen hyvä suomalainen marjaskarhu, älä ainakaan soittajaa."
---
Parhaimmillaan faija oli hassunhauska hemmo ja loistava tunnelmaroottori, joka uskalsi suukottaa miespuolisia ystäviään. Ja joka opetti, että jokainen kiintymys on yhtä arvokasta. Meillä kotona ei koskaan päivitelty valtavirrasta poikkeavia asioita. Faija, läpeensä akateemisen suvun kasvatti, ei myöskään digannut sosioekonomisista erotteluista. Ihmiset "arvotettiin" tasan sen mukaan, oliko hyvä tyyppi ja hauskaa seuraa vai ei. Faija oli avarakatseinen mies, joka rakasti valvomista hyvässä seurassa. Ilman mitään erityistä syytä.
Fyysikko, joka hermostui kunnolla ainoastaan silloin, kun jälkikasvu ei millään sisäistänyt fysiikan lainalaisuuksia. Saati sitten tieteistä ehkä jalointa, matematiikkaa. Kaiken maailman rajatieto- ja horoskooppipohdintoihini hän tokaisi aina lakonisesti:
"Lue luonnontieteitä ja lopeta haahuilu."
Faija, jonka kanssa jo yläasteen loppuvuosina sain ottaa veneessä keskipäivän naukut. Tummaa rommia tai lonkeroa. Homman pointti ei tietenkään ollut alkoholinkäyttöön lietsominen, vaan slaidikaupalla hienoja pieniä avomerihetkiä isän ja tyttären kesken.
Faija, jolla oli mainio purjevene nimeltä Nirvana. Ja myöhempinä vuosina myös pelastusvene, Kurt Cobain. Vaikka hän yllytyshulluna ei olisi koskaan halunnut reivata ennen kuin oli pakko, Kurtin apuun ei onneksi jouduttu turvautumaan. Faija ei myöskään lotkauttanut korvaansa suomalaisen suven arvaamattomuudelle. Niinpä hän kohahdutti 11-asteisessa vihmovassa säässä Maarianhaminan vierasvenesataman kermaa kipparoidessaan maihin pelkissä turkooseissa uimahousuissa, keskaripullo ja kevyt hymynkare huulillaan. Muu perhe oli pakkautunut toppavermeisiin ja pipoon. Jopa hänen lämminverinen esikoisensa. Todellinen harmi, että faijan kanssa pedantisti pitämämme lokikirja on teillä tietymättömillä.
Faija, joka matkalla yhteen ylioppilaskokeeseeni kysäisi autossa:
"Palaako?"
Tuo hetki oli merkittävä riitti aikuisuuteen faijan silmissä, vaikka se tapahtuikin nykyään saatanallista stigmaa kantavan tupakoinnin välityksellä. Siinä sitten istuttiin Länsiväylän aamuruuhkassa ja imettiin posket lommolla tupakkaa. Isä ja tytär.
Faija, joka oli suunnattoman ylpeä stadilaisuudestaan. Ja jonka herkulliset tarinat 50-luvun Helsingistä olivat vailla vertaa. Pieruhuumorilla höystetyt jorinoinnit Ressun poikakoulusta. Sodanjälkeisen Meikun omituinen naapuriyhteisö. Muistelot ensistondiksista nelosen ratikassa. Varsinainen mikrohistoriallinen aarrearkku.
Faija, jolla oli neljävitoseksi asti atleetin kroppa. Vaikka hän rakasti keskiolutta ja ajoi autolla joka paikkaan. Kun faija sitten aina välillä aloitti urheilun, se tarkoitti vähintään 30 kilometrin hiihtolenkkiä tai 80 kilometrin pyöräretkeä kylmiltään. Yleensä alkuinnostus sammahtikin heti tuon ensilenkin jälkeen.
Faija, joka viihtyi yhtä hyvin purjeveneessä, sienimetsällä, pihvin äärellä tasokkaassa ravintolassa ja rokkihenkisissä korttelikuppiloissa parikymppisten hevareiden kanssa. Faijan karisma upposi kuin veitsi voihin. Niin naisiin kuin miehiinkin.
Faija, jonka kanssa oli oudon nastaa käydä baarissa. Mutta vielä oudompaa oli törmätä faijaan baarissa. Syksy 1996, Lönnrotinkadun Boot Hill. Ja sisällä faija pelaamassa bilistä Stonen jätkien kanssa. Ei. Liikaa jopa meikäläiselle.
Hienointa faijassa oli se mittaamaton ylpeys, jolla se esitteli esikoistyttöään kaikille. Kerran faija tosin kimmastui Königin ovimiehelle, joka erehtyi luulemaan esikoista nuoreksi sussuksi:
"Tuolta yöstä ei kuule löydy lähimainkaan mitään näin hienoa kuin tämä tytär."
Eräs toinen tulistuminen sattui sittemmin Tapiola Garden Hotelin jonossa. Vastaväittäjänä itse Juhan af Grann. Herrojen luonnontieteellinen versus ufologinen -mittelö ajautui kuulemma käsirysyyn. Uskokoon ken tahtoo. Juhan ainakin uskoo vaikka mihin.
---
Seuraavina vuosina tapahtui paljon.
Ja siitä olen onnellinen, että faijan viimeiset elinvuodet olimme taas rempseissä väleissä kuin ennen wanhaan. Mutta ehkä kaikkein onnellisin olen siitä, että faija ehti juuri pari kuukautta ennen kuolemaansa nähdä ikuisen kaupungin, Rooman. Ja ihastua päätäpahkaa samoihin katuihin ja kujiin, joita hänen italofiili tyttärensä niin syvästi rakastaa.
Ihana ja ilmeisen poikkeuksellinen faija, josta olen yhä äärimmäisen ylpeä. Peter Pan, joka kirjoitti minulle vähän ennen kuolemaansa:
Never let them outshine you.
Tuota muistutusta noudattaen tiedän, että jonain päivänä elämä heittää eteeni miehen, joka haluaa loistaa vierelläni – ei yläpuolellani eikä missään muuallakaan. Ja joka välittää niin paljon, että on valmis sokaistuttuaan järisyttämään hetkellisesti koko oman olemisjärjestelmänsä perusteita. Sillä tuolloin minä olen valmis samaan.
En kuitenkaan usko alberonistiseen ajatteluun, jonka mukaan koko minuus unhoittuu rakastumisen myötä. Toimivassa ihmissuhteessa kun ei taida olla kyse mistään sen ihmeellisemmästä kuin molempien intressien yhteensovittamisesta.
Sillä polulla ollaan vasta alussa.
