sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Maailman paras Heikki...

...oli isä, joka vei Tiirismaalle hiihtämään. Noilla retkillä, isän seurassa, jopa inhoamani ranskanleipä ja meetwursti maistuivat taivaallisilta. Isän kanssa hytistiin pakkasessa ihailemassa myös Salpausselän kisojen ilotulituksia. Ja kotona isä jännitti nuoren Nykäsen toisen kierroksen hyppyjä vähintään yhtä hervottomasti kuin tarkkisluokkalaisen Matin huimapäisyydestä vaikuttunut tyttärensä.

Isä, joka teki viikonloppuisin maailman parasta spaghetti bolognesea. Ja isä, jonka kanssa ruokaostosten teko lauantaisin oli yhtä juhlaa. Äidiltä salaa ostoskärryihin sujahti kaikkea epäterveellistä. Ja yhtä salaa me raaputimme kahteen pekkaan kaiken paistinpannuun juuttuneen karstan  joka muuten on yhä herkkuani. Karsinogeeni, eittämättä. Mutta jos sen takia täältä lähdetään ennen aikojaan, se on ollut sen arvoista.

Isä, joka aina onnistuneen pianotutkinnon jälkeen osti ison rasian Finlandia-marmeladeja. Jotka sai syödä ennen ruokaa. Isä, joka jaksoi pelata Commodore 64:n legendaarista Summer Gamesia loputtomiin. Sekä muutenkin osallistua leikkeihimme ja urheilutempauksiimme. Ei ihme, että isä oli meidän lasten suosikki. 

Isä, joka keksi parhaat palindromit ja pesi shakissa monet meillä vierailleet venäläiset tiedemiehet. Isä, jolla oli maailman hienoin käsiala ja oikeaoppiset marginaalit.

Isä, joka opetti minut rakastamaan John Waynen tähdittämiä klassikkowesternejä sekä lukemaan Origon ja Bisquitin pakinoita jo nuorella iällä. Ja isälle ei muuten riittänyt, että hänen ala-asteikäinen tyttärensä osasi ulkoa aakkosjärjestyksessä Yhdysvaltain osavaltiot. Ne kun piti luetella yhtä sujuvasti myös ö:stä a:han. Onko siis ihme, että kakarasta sukeutui sittemmin varsinainen muistihirviö ja Trivial Pursuit -friikki?

Isä, joka kertoi kiehtovasti Eusebiosta ja Mustasta Hämähäkistä. Ja isä, joka vuosia myöhemmin ymmärsi jalkapallokisoja rakastavan esikoisensa pakahduttavan tuskan, kun ranskalaiset pudottivat rankkareilla ihanan Zicon luotsaaman Brasilian loppupeleistä Meksikon MM-kisoissa 1986.

Isä oli mies, joka otti aina lapset mukaan aikuisten juttuihin. Tunsin pienenä suurta ylpeyttä saadessani valvoa pikkutunneille aikuisten pöydässä, isän viisaita ja sädehtivän hauskoja kavereita kuunnellen. Noita etenkin sydämeltään sivistyneitä miehiä, joita edelleen rakastan. Miehiä, joita ajan hammas on kalvanut varsin hellästi. Miehiä, jotka näyttivät ihmistaimelle sen, miten maailman parhaaseen illanviettoon ei välttämättä tarvita mitään spektaakkelinomaista: ainoastaan tietty määrä samalla aaltopituudella olevia aivoja. Ja vissi määrä väkijuomia. Ja agendatonta aikaa aamunkoittoon. 

Isä, joka innostui aina kaikesta uudesta. Esimerkiksi Rubikin kuution parissa valvottiin yökaudet. Ja isä, joka kiintyi myös vanhaan: meillä autot olivat arvovaltaisia perheenjäseniä, joita hän rassasi ja rukkasi yökaudet. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että ajoittain autonkorjaus toimi peitetarinana jollekin ihan muulle. Joka tapauksessa aina autonvaihtojen yhteydessä meidän klaani vuodatti krokotiilinkyyneliä.

Isä tiesi parhaat kummitustarinat, kaskut ja kaupunkilegendat. Ja oli armoitettu tarinaniskijä. Iltasatujen ohessa meillä kuunneltiin usein iltajazzia. Isän mielestä maailman kovin äänite oli Charlie 'Bird' Parkerin Ornithology. Isä myös soitti ja sävelsi kuin enkeli. Ja sytytti jo pienenä palavan rakkauteni musiikkiin. Ja siinä sivussa muusikoihin, vaikka myöhempinä vuosina hän ohjeistikin baariskenestä suuresti viehättynyttä esikoistaan lempeästi:

"Ota sellainen hyvä suomalainen marjaskarhu, älä ainakaan soittajaa."

---

Parhaimmillaan faija oli hassunhauska hemmo ja loistava tunnelmaroottori, joka uskalsi suukottaa miespuolisia ystäviään. Ja joka opetti, että jokainen kiintymys on yhtä arvokasta. Meillä kotona ei koskaan päivitelty valtavirrasta poikkeavia asioita. Faija, läpeensä akateemisen suvun kasvatti, ei myöskään digannut sosioekonomisista erotteluista. Ihmiset "arvotettiin" tasan sen mukaan, oliko hyvä tyyppi ja hauskaa seuraa vai ei. Faija oli avarakatseinen mies, joka rakasti valvomista hyvässä seurassa. Ilman mitään erityistä syytä.

Fyysikko, joka hermostui kunnolla ainoastaan silloin, kun jälkikasvu ei millään sisäistänyt fysiikan lainalaisuuksia. Saati sitten tieteistä ehkä jalointa, matematiikkaa. Kaiken maailman rajatieto- ja horoskooppipohdintoihini hän tokaisi aina lakonisesti: 

"Lue luonnontieteitä ja lopeta haahuilu."

Faija, jonka kanssa jo yläasteen loppuvuosina sain ottaa veneessä keskipäivän naukut. Tummaa rommia tai lonkeroa. Homman pointti ei tietenkään ollut alkoholinkäyttöön lietsominen, vaan slaidikaupalla hienoja pieniä avomerihetkiä isän ja tyttären kesken.

Faija, jolla oli mainio purjevene nimeltä Nirvana. Ja myöhempinä vuosina myös pelastusvene, Kurt Cobain. Vaikka hän yllytyshulluna ei olisi koskaan halunnut reivata ennen kuin oli pakko, Kurtin apuun ei onneksi jouduttu turvautumaan. Faija ei myöskään lotkauttanut korvaansa suomalaisen suven arvaamattomuudelle. Niinpä hän kohahdutti 11-asteisessa vihmovassa säässä Maarianhaminan vierasvenesataman kermaa kipparoidessaan maihin pelkissä turkooseissa uimahousuissa, keskaripullo ja kevyt hymynkare huulillaan. Muu perhe oli pakkautunut toppavermeisiin ja pipoon. Jopa hänen lämminverinen esikoisensa. Todellinen harmi, että faijan kanssa pedantisti pitämämme lokikirja on teillä tietymättömillä.

Faija, joka matkalla yhteen ylioppilaskokeeseeni kysäisi autossa:

"Palaako?"

Tuo hetki oli merkittävä riitti aikuisuuteen faijan silmissä, vaikka se tapahtuikin nykyään saatanallista stigmaa kantavan tupakoinnin välityksellä. Siinä sitten istuttiin Länsiväylän aamuruuhkassa ja imettiin posket lommolla tupakkaa. Isä ja tytär.

Faija, joka oli suunnattoman ylpeä stadilaisuudestaan. Ja jonka herkulliset tarinat 50-luvun Helsingistä olivat vailla vertaa. Pieruhuumorilla höystetyt jorinoinnit Ressun poikakoulusta. Sodanjälkeisen Meikun omituinen naapuriyhteisö. Muistelot ensistondiksista nelosen ratikassa. Varsinainen mikrohistoriallinen aarrearkku.

Faija, jolla oli neljävitoseksi asti atleetin kroppa. Vaikka hän rakasti keskiolutta ja ajoi autolla joka paikkaan. Kun faija sitten aina välillä aloitti urheilun, se tarkoitti vähintään 30 kilometrin hiihtolenkkiä tai 80 kilometrin pyöräretkeä kylmiltään. Yleensä alkuinnostus sammahtikin heti tuon ensilenkin jälkeen. 

Faija, joka viihtyi yhtä hyvin purjeveneessä, sienimetsällä, pihvin äärellä tasokkaassa ravintolassa ja rokkihenkisissä korttelikuppiloissa parikymppisten hevareiden kanssa. Faijan karisma upposi kuin veitsi voihin. Niin naisiin kuin miehiinkin. 

Faija, jonka kanssa oli oudon nastaa käydä baarissa. Mutta vielä oudompaa oli törmätä faijaan baarissa. Syksy 1996, Lönnrotinkadun Boot Hill. Ja sisällä faija pelaamassa bilistä Stonen jätkien kanssa. Ei. Liikaa jopa meikäläiselle. 

Hienointa faijassa oli se mittaamaton ylpeys, jolla se esitteli esikoistyttöään kaikille. Kerran faija tosin kimmastui Königin ovimiehelle, joka erehtyi luulemaan esikoista nuoreksi sussuksi: 

"Tuolta yöstä ei kuule löydy lähimainkaan mitään näin hienoa kuin tämä tytär."

Eräs toinen tulistuminen sattui sittemmin Tapiola Garden Hotelin jonossa. Vastaväittäjänä itse Juhan af Grann. Herrojen luonnontieteellinen versus ufologinen -mittelö ajautui kuulemma käsirysyyn. Uskokoon ken tahtoo. Juhan ainakin uskoo vaikka mihin.

---

Seuraavina vuosina tapahtui paljon.

Ja siitä olen onnellinen, että faijan viimeiset elinvuodet olimme taas rempseissä väleissä kuin ennen wanhaan. Mutta ehkä kaikkein onnellisin olen siitä, että faija ehti juuri pari kuukautta ennen kuolemaansa nähdä ikuisen kaupungin, Rooman. Ja ihastua päätäpahkaa samoihin katuihin ja kujiin, joita hänen italofiili tyttärensä niin syvästi rakastaa.

Ihana ja ilmeisen poikkeuksellinen faija, josta olen yhä äärimmäisen ylpeä. Peter Pan, joka kirjoitti minulle vähän ennen kuolemaansa:

Never let them outshine you.

Tuota muistutusta noudattaen tiedän, että jonain päivänä elämä heittää eteeni miehen, joka haluaa loistaa vierelläni – ei yläpuolellani eikä missään muuallakaan. Ja joka välittää niin paljon, että on valmis sokaistuttuaan järisyttämään hetkellisesti koko oman olemisjärjestelmänsä perusteita. Sillä tuolloin minä olen valmis samaan. 

En kuitenkaan usko alberonistiseen ajatteluun, jonka mukaan koko minuus unhoittuu rakastumisen myötä. Toimivassa ihmissuhteessa kun ei taida olla kyse mistään sen ihmeellisemmästä kuin molempien intressien yhteensovittamisesta.

Sillä polulla ollaan vasta alussa.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Kuuma, kuumempi, Aragorn

Minä tarvitsen idoleita. Tosielämän sankareita sekä nerokkaasti käsikirjoitettuja hahmoja. Viisaita ja hyväsydämisiä arjen sotureita sekä epärealistisia mieshaavekuvia.

Väheksymättä mitenkään elämäni varrella arkihaarniskaani hyvällä tavalla naarmuttaneita ritareita, yksi suurimpia ihanteitani on edelleen kuvitteellinen. Eli Taru sormusten herrasta -tarinan supersankari Aragorn. Kirkasotsainen ja peloton samooja, joka menestyksekkään sodankäynnin konseptoinnin myötä kasvaa kansan rakastamaksi kuninkaaksi. Hahmo, jossa kiteytyvät klassiset hyveet: rohkeus, viisaus ja sankarillisuus. Näiden keitoksesta syntyy hänen liki rajaton karismansa. 

Aragorn. Malliesimerkki siitä, kuinka todellista rohkeutta ei ole olemassa ilman viisautta. Muuten se on tyhmänrohkeutta. Jossa kieltämättä, esimerkiksi promilleissa, on oma vinha hohtonsa. Mutta pysytäänpä asiassa…

Aragorn. Paraatiesimerkki siitä, miten sankaruus ei ole pelkkää voimaa, voimankäyttöä ja lujaa tahtoa. Sillä Aragornin hahmossa vielä pelottomuutta ja vahvuutta mykistävämpää on hänen viisautensa. Viisaus, joka on kykyä tehdä oikeita valintoja etenkin kriisitilanteissa. Viisaus, joka näyttäytyy taitona unohtaa mahdottomat kohteet. (Tämä jälkimmäinen meidän nykyleidienkin kannattaa muistaa hervottomasti yössä ja arkipäivässä singahtelevien heppujoukkojen keskellä.)

---

Harvalla 2010-luvun miehellä on kuitenkaan mahdollisuutta masinoida kokonaisia joukkoja. Toki yöelämä tuntee omat Hamelnin pillipiiparinsa, jotka saavat meidät naiset seuraamaan heitä uskollisena hiirilaumana. Mutta onneksi nykyään henkistä kapasiteettia ja uskallusta lemmen kentillä voi osoittaa muullakin tavoin. 

Niinpä kenties suurinta rohkeutta on olla auki toisen edessä olipa tuo "toinen" sitten ihminen, ilmiö tai uusi ja pelottava tilanne. 

Rohkeutta on tarttua hetkeen ja heittäytyä. Aina se ei vie kohti toivottua lopputulosta. Mutta tuleepahan ainakin elettyä. Puoliteholla elävät varmistelijat eivät loppujen lopuksi jaksa enää syttyä. Saati sitten sytyttää.

Rohkeutta on kiintyä. Jokainen pienikin kiintyminen ravistelee hetkeksi rutiinejamme, olomuotoamme ja ajatuksellisia kehikoitamme. Mutta sitä kautta ihminen uusiutuu. Ja kehittyy. Ja monimuotoistuu. Ja saa kriisitilanteissa sangen hyödyllisiä lisäkerrostumia eli elämänviisautta olemukseensa. Rakkautta ei opita kirjoista, vaikka self help -ylipapittaret tykkäävätkin niin uskotella. 

Rohkeutta on rakastaa julkisesti. 

Rohkeutta on tuoda omat luurankonsa kaapista. Sillä ihminen, jolla ei mukamas ole kaapintäytettä laisinkaan, on epäilyttävä. Ja kyllä ne luutkin kaipaavat ajoittain päivänvaloa. Yhdessä tomuttaminen käy sitä paitsi nopeammin.

Rohkeutta on myös avata suunsa, kun "toinen" alkaa ahdistaa. Tai tunnustaa mokanneensa, kun niin on päässyt käymään. Tuo toinen voi ja saattaa jopa antaa anteeksi. 

Rohkeutta on kysyä suoraan itseltään, mitä oikeasti haluaa. Ja sen jälkeen keskittyä haluamaan sitä. Sillä jos jotain todella halajaa, sitä varten löytyy aina kotvanen. Kaikki muu on silkkaa selittelyä. Vaikka palaveriputki näyttää päättymättömältä, ulkoilman olosuhteet muistuttavat Mordoria, harrastuksia on taas tullut haalittua aivan liikaa ja iltaisin tekee vain mieli rojahtaa sohvaan, aikaa ON, sillä haluaminen antaa energiaa järjestää sitä aikaa. Jos suuntaisimme toisiimme edes osan siitä energiamäärästä, jonka jaksamme käyttää työhömme, maailma pursuilisi välittämistä ja toiseen ihmiseen kohdistuvaa lempeää arjen sankaruutta.

Ikävä kyllä moni meistä siskoista on usein taipuvainen selittelemään kaksilahkeisten työ-, perhe-, harrastus- ja miesbondauskiireillä sitä, etteivät nämä ehdi tavata. Tai ylipäätään olla yhteydessä. Bullshit. Niin paljon kuin se kirpaiseekin, yleensä yksinkertainen totuus piilee lauseessa:

Maybe he's not that much into you?

Ellei kyseessä sitten ole pilalle peloteltu miesraunio, tunnevammainen tomppeli tai omaa pelurimainettaan hysteerisesti vaaliva antisankari.

Rohkeutta on myös taistella sen puolesta, mitä haluaa ja mihin uskoo. Toisinaan se herättää lähiympäristössä pahaa verta. Tai ainakin järkyttää hetkellisesti koko omaa elämänmuotoa. Tuo järkkyminen on kuitenkin hyvänlaatuista. Ja välttämätöntä. Sillä vilpitön kiintyminen on yksinkertaisesti mahdotonta himmaillen. Niin mukavaa kuin rakastuminen onkin, se edellyttää omalle epämukavuusalueelle astumista.

Liv Tylerin tähdittämä jumalainen Arwen-neitokin uhraa ikuisen haltiaelämän maallisen rakkautensa eteen. Ja totta: mieluummin muutama vuosi intensiivistä lemmenkekäleillä tanssahtelua kuin lukuisat tunteellisessa mielessä hajuttomat & mauttomat vuosikymmenet (tai tässä saagassa vuosisadat). Eikä rakastumisen tarvitse olla typerää tai erityisen varomatonta. Hullaantuminen ja analyyttisyys eivät sulje toisiaan pois. Niinpä oman suosikkiajatukseni mukaan älykkyys on karismaattista, mutta älyn valjastaminen rakkaudeksi vieläkin karismaattisempaa.

Rohkeutta on rakastaa vaikka ilman vastarakkautta.

Ja suurta arjen rohkeutta osoittaa jo niinkin pieni asia kuin suloisen tekstarin lähettäminen selvin päin. Vielä rohkeampaa olisi tietysti soittaa. Mutta se alkaa olla todella harvinaista herkkua. 

---

No, sadut satuina. Mustavalkoistava hyvä versus paha ei ole ihan niin yksinkertainen juttu. Ja aikamme henkinen ilmasto ei taida muutenkaan suosia aragornmaista kirkasotsaisuutta ja suoraselkäisyyttä. Ja kun tarkemmin miettii, koko Aragornin rooli on varsin tarkoin rajattu. Jopa hieman yksioikoinen. Kliseiseen sankarikehikkoon typistetty. Mutta pienillä eleillä Viggo Mortensen puhaltaa hahmoon unohtumatonta eloa. 

Ihmekös tuo, kun roolihahmon takana on varsinainen nykypäivän renessanssi-ihminen, joka näyttelee, maalaa, kirjoittaa runoja, valokuvaa, säveltää ja laulaa. Ja puhuu viittä kieltäkin. Haltiakielen lisäksi. Varsinainen satuhahmo mieheksi.