Lehteilen postiluukusta tupsahtanutta H&M:n syyskuvastoa. Kauniita, sopusuhtaisen hoikkia ja vielä elinvoimaisen oloisia malleja. Mutta sitten havahdun todellisuuteen. Nyt on heinäkuu. Ei vaan PYSTY vielä ajattelemaan syksyä.
Viisas nainen tietysti hankkisi talvitakkinsa jo nyt. Mutta minä en voi. Haluan elää illuusiossa, jossa puut vihertävät läpi vuoden. Haave-Suomessa, jossa vähäpukeiset jolpit kisailevat auringonkilossa ja polte kuumottaa paljaalla iholla vielä pitkään päivänlaskun jälkeenkin. Maailmassa, jossa ei tunneta takkia saati sitten sukkia. Sillä jos minulta kysytään, sukat ovat eräs maanpäällisen saatanallisuuden ilmentymistä. Ja niiden käytön sekä kansallisen melankoliamme välillä vallitsee selkeä syy- ja seuraussuhde.
Viisas nainen hankkii muutkin talven lämmikkeensä nyt. Karhumaisen sylin, joka suojelee elämän viimoilta. Rakastajan, jonka ansiosta viikonloppuisin ei tarvitse poistua sisätiloista. Kesällä tällaisen parinmuodostuksen luulisi käyvän helpommin, kun kehonkieli tulee avuksi. Speedoissa erektioita on vaikeampi peitellä. Bikinit ovat pikkuruisia, helmat kosiskelevan lyhyitä ja leyhyviä. Jokainen normaalilla halukkuudella siunattu mies havahtuu viimeistään siihen, kun hetkellinen kylmä tuulenviri nostaa liivittömän naisen nännit ihanasti pystyyn. Ja vaikka kyseessä on vain koleusperäinen realiteetti, moni miekkonen tulkitsee sen juuri itseensä kohdistuvana kiihottuneisuuden osoituksena. Ja kenties hyvä niin. Ainakaan stadissa ei ole tylsää!
Maalaisromantiikan ilmenemismuotoja en niin tunne, mutta kaupungissa koko katukuva on jotenkin lempeämpi, terveellä tavalla vilkkusilmäisempi. Kaduilla ja rannoilla askeltaa vastaan toinen toistaan salskeampia koiraita. Samoja tallaajia kuin talvellakin, mutta he vain näyttävät erilaisilta. Rennommilta. Kuumemmilta.
---
Seksikkyys ei olekaan koosta, väristä, pituudesta, muskeleista, vaatteista tai varallisuudesta kiinni. Se on jotain paljon kokonaisvaltaisempaa. Kimmoisa käynti on toki aina plussaa, mutta miehen todellinen kuumuus on suoraan verrannollinen katseen intensiivisyyteen, reaktiivisuuteen sekä ympäröivän tilan hallintaan. Jo silmistä, artikulaatiosta ja kehon painopisteistä voi tunnistaa kekseliään rakastajan. Moni meistä kuolaa klassisen kärjellään kävelevän kolmion perään, mutta suvunjatkamismielessä leveät hartiat ovat yhtä hyödyttömät kuin treenattu hauis.
Toisilla meistä on äänifetissi. Itsekin tunnen muutaman ulosanniltaan niin valloittavan miehen, että pyydän heitä vain puhumaan ja puhumaan. Ääninirvanan kyllä tunnistaa, kun sellaiseen pääsee.
Kaikesta huolimatta muutamat ystäväni naljailevat ikuisesta mieltymyksestäni nuoriin karkkipoikiin. Ei pidä paikkaansa. Elämän suola maistuu paljon paremmalta kuin ylenpalttisen makea mieshattara. Vuosien karttuessa skaala laajenee. Ja se on tervettä, vaikka ilkeämieliset voisivatkin kutsua sitä (ällö)realismiksi. Aika juoksee, kello tikittää - siis niillä, joilla se tikittää - ja vapaana teutaroivat vaihtoehdot käyvät vähiin. Ei ole enää loputtomasti mahdollisuuksia uusiin alkuihin.
Me vanhenemme. Jo nettideitti-ilmoituksia selailemalla huomaa sen, miten ikäisemme miehet etsivät selvästi itseään nuorempia naisia. Ja tämä väitehän perustuu sitten VAIN kuulopuheisiin. Omakohtainen ikäsyrjintäkokemus puuttuu. Vielä toistaiseksi.
Näin jalkavammaa potiessa olisi tietysti tuhannen taalan paikka ottaa ne ensiaskeleet nettideittailun ihmeellisessä maailmassa. Paljon lupaava kuva kehiin vaan ja menoksi. Tai ihan neutraali perusfotokin näkyy riittävän: ainakin eräs tuttavani sai heti kättelyssä peräti tusinalta mieheltä stondiskuvan.
Mutta ehkä se seuralainen tosiaan kannattaisi hoitaa nyt, kun vielä on kohtuukuosissa? Sillä vaikka haluan suhtautua railakkaan huvittuneesti meihin naisiin kohdistettuihin ulkonäkövaatimuksiin, mieltä kalvaa toisinaan turhamainen ja naurettavan narsistinen pelko siitä, että treenaamattomuuden myötä sitä alkaa paisua kuin pullataikina. Niin. Meillä kullakin on pinttymämme. Minä haluan elopainoni alkavan vitosella. Järkeä tai ei, kai se on itselle jonkinasteinen elämänhallinnan mittari. Ja länsimainen kauneusihanne ON eittämättä armoton: etenkin sen amerikkalainen, maitorauhasten käytännön funktiosta täysin vieraantunut versio. Sille ei pysty olemaan tyystin immuuni, vaikka kuinka haluaisi profiloitua piittaamattomana toisinajattelijana.
Ystävä- ja tuttavapiirini pursuilee erimuotoisia, toinen toistaan upeampia naisia. Joista jokaisella on omat kummalliset pinttymänsä. Joku ei pidä kaulastaan, toinen pohkeistaan, kolmas varpaistaan. Itse aloin käyttää hameita vasta parikymppisenä, sillä tietoisuus cowboysääristä painoi teinin mieltä. Edesmennyt mumminikin aina säälitteli "kohtaloani" ja käski painamaan sääriluita tiukemmin yhteen. Sen ikäisellä kuulemma ne olisivat vielä voineet oieta. Jostain kumman syystä onnistuin kuitenkin aina välttymään pahimmilta ulkonäköneurooseilta. Hiuskriisipäiviä toki oli. Ja silloin linnoittauduin kylpyhuoneeseen. Jätinpä parina päivänä menemättä kouluunkin. Kelatkaa, minä.
---
Painonhallinta on myös valintakysymyksiä. Valitsenko mieluummin täyteläisesti kaartuvan poven vai kahvattoman vyötärön? Niin surullista kuin se onkin, kilot tapaavat karista ensimmäisenä rintavarustuksesta. Jos tähtään siis pyykkilautaan, saan sanoa hyvästit kurvikuningattaruuden rippeillekin. Silti kieltäydyn yhä uskomasta lauseeseen:
Rasvaa ei voi polttaa paikallisesti.
Noin 28-vuotiaaksi saakka sitä sai mättää pizzaa ja litkiä keskaria ihan mielin määrin. Eikä mikään näkynyt/tuntunut missään. Nyttemmin ääni kellossa on muuttunut. Ja hyvä niin. Ainakin ruokavalio on siinä sivussa muuttunut terveellisemmäksi. Ja suhde alkoholiin eurooppalaistunut. Boring. Mutta unituntien tilastointiin en sentään lähde. Joku raja.
Olen myös aina haaveillut suurista bambinsilmistä, vielä pidemmistä sääristä sekä jyhkeän kreikkalaistyyppisestä tuulenhalkojasta. Siitäkin huolimatta, että suosikkihopeakettuni mielestä ulkoisesti ihaninta minussa on juuri Bischofshofenin luonnonmäkeä muistuttava nenä. Ja koko sivuprofiili ylipäätään. Mutta kun kettu on jolkottanut vapaana liian kauan, siihen ei tehoa edes ihanan hyppyrinenäinen, sopivan sitoutumiskammoinen sosiologi.
Tässä vaiheessa henkilöhistorioihimme mahtuukin jo monenmoista kapellimestaria. Mutta vain tahtipuikon lopullisesti kadottanut mies tilittää tutustumisvaiheessa entisistään. Tai vertailee uuden naisystävänsä olemusta eksiensä muotoihin. Käsi sydämellä, miehet: en usko teidänkään kiljahtelevan riemusta, jos uusi ihastuksenne vertailisi sukukalleuksianne edellisten miesystäviensä elimiin. Silloin liikutaan erittäin delikaatilla alueella, mieheyden pyhässä ytimessä. Sitä paitsi kyseessä on muutenkin ennen kaikkea tyylipistelaji. Jos minä olisin mies, kilvoittelisin ennemmin väkevällä taiteellisella ilmaisulla kuin teknisesti puhtaalla mutta hengettömällä suorituksella.
Ja heti kun jalkani on ehompi, lupaan mennä sinne Looseen skannailemaan niitä viriilejä kakskaseja. Pipopäiden kohdalla kun se voi tarkoittaa yhtä hyvin ikää kuin farkkujen tuumakokoa. Senteissä riittää paljon vähempikin.
