Tässä elämän kilvoitteluasetelmia pohtiessani mieleeni juolahtaa äkkiseltään se ainut tositeevee-ohjelma, josta olen nähnyt ihan jokaisen jakson: takavuosien paritusohjelmien ehdottomaan aateliin lukeutuva Unelmien poikamiestyttö (The Bachelorette). En ole koskaan ollut tositeeveen ystävä, mutta kankeahkon intron jälkeen kyseisessä jenkkirealityssä tapahtui jotain täydellisen koukuttavaa.
Ryan Sutter.
Herkän maskuliininen, sopivan arvoituksellinen, suurisydäminen ja pipopäinen palomies, joka kirjoitti runoja. Sekä lauluja. Ja näppäili siinä sivussa kuusikielistäkin. Täydellistä. Voiko olla mitään vastustamattomampaa kuin fyysistä ammattia harjoittava väkevän lyyrinen mies? Eipä juuri, jos tältä kotikatsomolta kysytään.
Kalkkiviivoilla kilpailijoita oli jäljellä enää kaksi. Rosoisen suloista karismaa uhkuva firefighterimme sekä sliipattu ja epäilyttävän ylikivan oloinen meklarihäiskä Charlie, jonka tukkakin oli oikeaoppisesti singlattu. Kaikki merkit viittasivat siihen, että melko perusblondiinin oloinen unelmien poikamiestyttö Trista (nihkeä daami, jos multa kysytään!) päätyy valitsemaan varman päälle eli Charlien ja materiaalisen ylenpalttiuden kotinurkillaan Los Angelesissa.
Mutta tositeevee on ilmeisesti vielä todellisuuttakin ihmeellisempää, sillä Tristan sydän valitsi kaukana Coloradon vuorilla majaa pitävän Ryanin.
Tai sitten sarjan kässäri oli nerokkaasti rakennettu? Toisaalta: Ryan & Trista ovat ainoa unelmapari, joka elää yhä yhdessä. Vieläpä onnellisesti naimisissa. Lasten määrä kasvaa, pariskuntafotot hehkuvat auvoa, Ryan ottaa osaa triathloniin. Ja kirjoittaa yhä runoja elämänsä rakkaudelle. Täydellistä. Samalla palomies pelastaa ihmisiä työkseen.
Palomiehen taas pelasti suuri rakkaus. Ja jos tämä rakkaus jonain päivänä hylkää palomiehen, lupaan olla välittömästi paikalla pelastamassa miestä.
Siksi, tämän helmikuisen pakkaspäivän iltana vuonna 2012 anno domini, teen julkisen lupauksen. Mikäli ohjelmakonsepti rantautuu joskus sellaisenaan Suomeen, lupaan ilmoittautua unelmien poikamiestytöksi.
Sillä maajussin morsmaikuksi minusta ei ole. Ei, vaikka taikametsissä ja ajatuksen laveilla niityillä viihdynkin.
En välttämättä löydä ohjelmasta itselleni Miljonääri-Jussia tai Härmä-Meklaria. Enkä haluakaan. Mutta jos yksikin kilpailijoista kykenee ilmaisemaan itseään vilpittömän oloisella värssyllä tai parilla, peli on selvä. Lisäpisteitä kertyy katseen intensiteetistä, joka on aito eikä womanising-tarkoitusperiä varten harjoiteltu.
Jos jostain syystä jään ohjelmakonseptin ulkopuolelle, lupaan ilmoittautua seuraavaan Unelmien poikamies -sarjaan. Ja mikäli en voita, ei se mitään. Eihän sekundääriseireenin kohtalo nyt niin paha ole, kun sitä tarkemmin miettii. Siksi lupaan vastedes olla kiitollinen pienistäkin yhteydenotoista silloin, kun joku muu tusinasta kilpailijattaresta ei vastaa.
Niin. Ennen olin sitä mieltä, että mies on ihmisen paras ystävä.
Nykyään tuumaan, että mies voi olla ihmisen paras ystävä.
Onneksi ensi viikolla on ystävänpäivä. Harmi vaan, että täystipaton periodi jatkuu jo toista kuukautta. Ei voi syyllistyä aseistariisuviin jurritekstareihin uusia pikkuystäviä etsiessään.
Menestyssarjaa ja sitä oman elämän fyysis-lyyristä täysosumaa odotellessa:
